Blogi

Tautologian kiusaus – tapa palauttaa mukava hiljaisuus

Tunnemme arkielämästä tautologian, eli saman asian sanomisen kahteen kertaan, viehättävyyden ja kamaluuden. Esimerkiksi toteamus ”pojat ovat poikia” on samalla myötätunnon ja elämänviisauden teeskentelyn ilmaus sekä myös synninpäästö typeryyksille tai suorastaan välinpitämättömyyden ja vääryyden ylistys. Voimme sanoa myös ce la vie amerikkalaiseen tapaan lausahtamalla ”Mooses on Mooses ja bisnes on bisnes”.
19.01.2024 - 17:22
Ari Koponen
Ari Koponen

Kirkossakin on tautologiansa. Ilman niitä emme voisi puhua perimmäisistä asioista kuten Jumalasta. Jumalaa ei voi ”perustella” kuin itsellään – senhän Hän sanoi jo itsekin todetessaan ”olevansa se, joka on”. Mutta varsinaiset tautologian kiusaukset koskevat tämänpuolista maailmaa.

Yhtenä esimerkkinä on muisto seminaariajoilta ja opintoihin kuuluvista liturgisista harjoituksista. Ilmiöön olin jo törmännyt luostarissa, mutta seminaarilla sen toistuminen hämmästytti. Seminaariperinteeseen kuului tuolloin, joskin onneksi jo väistyvänä ilmiönä, tautologinen tausta-ajatus, että liturgia opettaa itseään. Eli aloitteleva ponomari ikään kuin automaattisesti oppi mitä piti tehdä ja missäkin kohden. Tosiasiassa liturgisten liikkeiden salat opetettiin usein vierailevien pappien toimesta tiuskaisemalla alttarissa, kun väistämättömiä virheitä syntyi.

Muisto ei ole tietenkään reilu tai yleistettävissä (seminaarilla oli saatavilla asiallista opetusta ja johdatusta aiheeseen) ja sinällään merkityksetön. Mutta ilmiö nousi mieleeni, kun luin kokemuksia kirkkoon liittyneiden kokemasta ulkopuolisuudesta ja yksinäisyydestä. Olen alkanut epäillä, että ehkä oikea usko tuottaa mukanaan heijastuman ”oikeasta kokemuksesta”, jota on mahdotonta välittää kenellekään toiselle, mutta jonka oletetaan kuitenkin tasalaatuisena syntyvän.

Tautologia on aina vähän väkivaltainen rakennelma: siinä pidetään hihnaa liian kireällä kieltämällä asian ajattelu ja jakaminen. ”Pojat ovat poikia” tai ”kirkko on kirkko” on tapa sanoa, että pitäkäämme maalaisjärki käsillä, käsitteet selkeinä ja itsestään avautuvina, ja näin myös pidämme oikean tunteen ja tunnelman asioista ennallaan. Tautologia on tapa palauttaa mukava hiljaisuus. Tautologia vetoaa romanttiseen yksinkertaisuuteen.

Kokemus ortodoksisesta osallisuudesta on tietenkin henkilökohtainen ja samalla koko kirkon kattava. Mutta juuri tämä kokemuksen ainutlaatuisuus tekee siitä kiusallisen rajallisen: kyseessä on vain minun kokemukseni. Ja jos emme osaa puhua kokemuksistamme muutoin kuin vertaamalla niitä omiini eli oikeisiin, niin tällöin lukkiudumme suorastaan mytologiseen harhaan: kuvittelemme, että kukaan muu kuin ortodoksi ei voi tietää miltä ortodoksista tuntuu. Tämän luontoon lukkiutumisen harha on laajemminkin esillä ajassamme: lehtien sivuilla perätään oikeuksia kokemuksen perusteella vetoamalla, ettei kukaan muu kuin yksinhuoltaja voi tuntea miltä yksinhuoltajasta tuntuu, kukaan muu kuin maahanmuuttaja tai seksuaalisen vähemmistön edustaja ei voi tuntea miltä heistä tuntuu ja niin edelleen.

Ranskalainen filosofi Alain Badiou on kirjoittanut, että tällainen identiteetin erinomaisuuteen sulkeutuminen on itse asiassa jotain apostoli Paavalin sanomalle vastakkaista. Paavalille Kristuksessa ei ollut olemassa miestä eikä naista, eikä skyyttalaista eikä kreikkalaista. Ajatus universaalista ihmisyydestä pitää sisällään ajatuksen myös jaetusta todellisuudesta, josta voi puhua ja pitääkin puhua. Tämä jaettu todellisuus on paljon tärkeämpi kuin omamme.

Ajatus universaalista ihmisyydestä pitää sisällään ajatuksen myös jaetusta todellisuudesta, josta voi puhua ja pitääkin puhua. Tämä jaettu todellisuus on paljon tärkeämpi kuin omamme.

Akateemisessakin teologiassa tautologiaa tapaa yllättävän korkeana pidetyillä tahoilla. Ortodoksisuuden määritelmät ovat muutama vuosikymmen sitten olleet usein suorastaan kiusallisia ja seuraavan kehäpäätelmän kaltaisia: ortodoksisuus on totuus, totuus on traditio, traditio on Raamattu, isät, perimätieto, pyhät, askeesi – ja nämä puolestaan kaikki ovat ortodoksisuutta. Tai sitten ortodoksisuuden kohtalo ratkaistaan käänteisellä tautologialla (joka on viekkaasti tautologiaa sekin) eli vastakohdalla: ortodoksisuus on ei-läntistä, ei-rationaalista, ei-tieteellistä, ei-aristoteelista. Kenties tarkoituksena on varjella mysteerin tai ortodoksisen elämän kokemuksellista perustaa, mutta jospa kyse onkin velttoudesta käyskennellä ymmärrettävällä tavalla mysteerin äärellä?

Tautologiat tuovat turvaa: kuten toinen ranskalainen ajattelija Roland Barthes on sanonut, ne tuovat jankkaajilleen ”pienen piirin pelastuksen”, jossa ”tautologia estää meitä saamasta mitään ideoita, mutta samalla voidaan tuntea ylpeyttä tiukan moraalin vaalimisesta”. Tautologia on laiskuutta, joka esittäytyy tarkkaavaisuutena ja tradition vaalijana – Barthesin mukaan se tarjoaa ”ihailtavaa tyhjyyden tuomaa varmuutta”.

Kuulemme usein sanonnan ”ortodoksisuus on elämää”. Mutta elämää se on vasta, kun se on muille kerrottavissa, se on mahdollista jakaa ja tehdä myös osittain ymmärrettäväksi. Jumalan meille antama äly ja viestintä ovat nimenomaan tapoja astua itseriittoisesta kokemuksesta ulos eikä minkäänlainen uhka Jumalan itsensä pohjimmaiselle käsittämättömyydelle. Gregorios Teologin kehotuksen mukaisesti meidät on kutsuttu tulemaan hulluiksi Jumalan äärellä yhdessä, ei kukin omalla hullulla tavallaan yksinään.

Ari Koponen
Ari Koponen

TT Ari Koponen on hämeenlinnalainen teologi, tutkija, kääntäjä ja kirjoittaja.