Huivipäinen nainen katsoo aidan toiselle puolelle
Arki & ihmiset

Katekumeeni jäi seurakunnassaan yksin jo alussa: Tiuskimista, vähättelyä ja vaikenemista

Vastikään Suomen ortodoksiseen kirkkoon liitetyn Heljän kertomus tuo esiin sen, että seurakunnissa on tarvetta kiinnittää entistä enemmän huomiota ihmisten kohtaamiseen.
05.12.2023 - 14:02 | Teksti: Susanna Somppi | Kuva: Aamun Koitto
Huivipäinen nainen katsoo aidan toiselle puolelle

Kaikki alkoi sähköpostiviestistä, jolla Heljä (nimi muutettu haastateltavan yksityisyyden suojaamiseksi) lähestyi seurakuntansa pappia katekumeeniaikanaan. Siinä hän kertoi, että ei koe olevansa tervetullut seurakuntaan, jos hänen tervehdyksiinsä ja kysymyksiinsä ei vastata tai niihin suhtaudutaan vähätellen – tai jos hänelle tiuskitaan.

Yhteys pappiin ja seurakuntaan alkoi mennä vikaan siis jo hyvin aikaisessa vaiheessa.

– Kirkkoon liittymisessäni oli aika paljon mutkia matkassa, jotka eivät olleet minusta lähtöisin. Koin kirkkoon liittymisen prosessissa torjutuksi tulemisen ja välinpitämättömyyden tunnetta, Heljä kertoo.

Tunne alkoi itää, kun pappi ei vastannut myöskään Heljän sähköpostiin, jossa hän kysyi kirkkoon liittämisen ajankohtaa hyvissä ajoin ennen Lasaruksen lauantaita, koska kummiasia vaati järjestelyä.

– Kun tapaaminen vihdoin järjestyi, pappi vaikutti välttelevältä ja sanoi, että katsotaan sitten syksymmällä. Minulle olisi sopinut paremmin kevään tai kesän aikana, sillä kummini oli viimeisillään raskaana ja itse olin sairas ja huolissani tilanteestani. Sairauteni oli lisäsyy sille, että olisin halunnut liittyä kirkkoon jo aiemmin. Koin, että kyseinen pappi ei henkilökohtaisesti pitänyt minusta.

Äyskäisyjä kirkossa

Kirkkoon liittäminen kuitenkin lykkääntyi, ja Heljä alkoi jo pohtia, oliko tämä pyhäkköyhteisö hänelle lainkaan luonteva paikka. Samoihin aikoihin myös Heljän terveystilanne oli kuormittava. Hän myöntää, että terveydelliset haasteet ovat voineet osaltaan vaikuttaa hänen kokemuksiinsa. Itku oli herkässä.

– Kaikenlaiset viivästykset ja mutkat matkassa saivat minut pohtimaan, oliko kyse viime kädessä henkilökemioista.

Heljä mietti jopa, pitäisikö hänen käydä katekumeenikurssi uudelleen toisen pyhäkköyhteisön keskuudessa, jotta hän voisi aloittaa muihin uskonveljiin ja -sisariin tutustumisen puhtaalta pöydältä.

Heljä korosti papille lähettämässään sähköpostiviestissä, ettei hän odota erityskohtelua tai ylitsevuotavaa ystävällisyyttä. Oleellista olisi ollut tunne siitä, että seurakunta ja kirkko ottaa uuden tulokkaan ilolla vastaan.

Heljä korosti papille lähettämässään sähköpostiviestissä, ettei hän odota erityskohtelua tai ylitsevuotavaa ystävällisyyttä. Oleellista olisi ollut tunne siitä, että seurakunta ja kirkko ottaa uuden tulokkaan ilolla vastaan.

Esimerkkinä uusien tulokkaiden kokemista tilanteista Heljä mainitsee tapauksen, jossa eräs seurakunnan työntekijä jutteli iloisesti muiden katekumeenikurssilaisen kanssa. Samassa Heljää lähestyi pikkutyttö kysyen, saisiko läheisestä korista ottaa suklaamunia.

– Sanoin, että en oikein tiedä, mutta kysyn. Käännyin seurakunnan työntekijän puoleen ja kysyin, saako korista ottaa suklaamunan. Työntekijä tiuskaisi, että ”meillä on tässä rukous vielä menossa” – ja lähti kirkkosalin puolelle. Itse jäin sanattomaksi, ja pieni tyttö tuijotti minua silmät suurina. Niinpä sanoin, että kyllä siitä saa ottaa ja hymyilin.

Kyseisen seurakunnan pappi ei koskaan vastannut Heljän viesteihin tai reagoinut asiaan kasvokkain. Lopulta Heljä alkoi vältellä kyseisen papin toimittamia liturgioita ja hänen kohtaamistaan.

– Koin, että hän ei halunnutkaan ottaa minua ihmisenä "kirkkonsa huomaan" eikä välittänyt siitä, miten olin kokenut asiat. Mielestäni lämminsydäminen pappi olisi tuossa vaiheessa pyytänyt juttelemaan asiat auki ja pyrkinyt vakuuttamaan, että olen tervetullut ja pahoitellut, jos hänestä oli muodostunut etäinen kuva tai olin saanut ikäviä kokemuksia.

– Käännyin seurakunnan työntekijän puoleen ja kysyin, saako korista ottaa suklaamunan. Työntekijä tiuskaisi, että ”meillä on tässä rukous vielä menossa” – ja lähti kirkkosalin puolelle. Itse jäin sanattomaksi, ja pieni tyttö tuijotti minua silmät suurina.

Myöhemmin Heljä osallistui vasta kirkkoon liitetyille tarkoitetulle kurssille, missä pohdittiin muun muassa rukousaiheita.

– Pohdin ääneen, että miksi Jeesuksen rukous on niin pitkä – eli mihin perustuu, että siinä toistetaan niin usein sitä samaa. Pappi katsoi minua pää kallellaan säälivän näköisenä kuin vähä-älyistä. Aivan hiljaa, ei vastannut mitään. Hän halusi ilmeisesti sillä tavoin osoittaa, että joko kysymykseni tai minä olin typerä. Puolustauduin toteamalla, että eihän sitä uutena ortodoksina voi kaikkea tietää. Sama vastaamaton hiljaisuus jatkui. Lopulta yksi toinen kurssilla olijoista vastasi papin puolesta, että voimme varmaan käsitellä tätä aihetta sitten kun käsittelemme muitakin rukouksia.

Lopulta Heljä katsoi parhaaksi vaihtaa pappia.

–  Sainkin rippi-isäkseni oikein mukavan papin, joka liitti minut kirkkoon. Hän kuunteli kaikki murheeni, ja sanoi, että anteeksiantamus vie minua tässä asiassa eteenpäin. 

Heljä kertoo toisestakin kokemuksestaan, jolloin hän koki pahaa mieltä seurakunnassaan – tällä kertaa toisen henkilön puolesta. Se todistaa, että kirkkoomme tulevan kokemuksiin vaikuttavat pappien ja kanttoreiden lisäksi myös muut seurakuntalaiset ja vapaaehtoiset.

– Kerran olin todistamassa tilannetta, jossa samaisella katekumeenikurssilla kanssani ollut tyttö oli auttamassa vapaaehtoisena kahvitarjoilussa. Siitä meni ohi vanhempi nainen, joka kovaan ääneen kysyi "Kukas sinä olet? Missä se on se henkilö, joka tässä tavallisesti on ollut auttamassa? Osaatkohan sinä nyt?!" Tilanne jatkui siten, että sama henkilö kääntyi pöydän puoleen, missä oli pari muistovalokuvaa hiljattain kuolleista ortodoksisen kirkon jäsenistä. Nainen osoitti niitä sormellaan ja totesi kovaan ääneen: "Ei tuo kuulu meidän kirkkoon! Eikä tuokaan!" Sanottamattakin on selvää, että olin pöyristynyt kuulemastani.

– Tilanne jatkui siten, että sama henkilö kääntyi pöydän puoleen, missä oli pari muistovalokuvaa hiljattain kuolleista ortodoksisen kirkon jäsenistä. Nainen osoitti niitä sormellaan ja totesi kovaan ääneen: "Ei tuo kuulu meidän kirkkoon! Eikä tuokaan!"

Heljä ei ole ainoa, joka on kertonut kokeneensa joko vähättelyä tai suoranaista syrjimistä. Tammikuussa 2023 Aamun Koitto julkaisi lukijoiden kertomien kokemusten perusteella laaditun pääkirjoituksen, joka käsitteli kirkkomme jäsenten ulkopuolisuuden kokemuksia. Kohtaamisen tärkeyttä pohtii myös Ilona Sidoroff blogitekstissään.

Aihe ei ole vähäpätöinen siksikään, että Suomen ortodoksisen kirkon jäsenmäärä on laskussa.

– Tietysti muutoin yksinäisyyden tunteeseen vaikuttaa omalla kohdallani se, että minulla ei ole ortodoksiystäviä, joiden kanssa kävisin kirkossa. Olen ujo, ja minun on vaikea mennä puhumaan ihmisille, kun kaikki ovat omissa ryhmissään ja juttelevat jo keskenään.

– Viime kerralla onnistuin onneksi katkaisemaan toisten pöytäkeskustelun ja pääsin mukaan kysymällä klassisen kysymyksen, käyttekö te useinkin täällä, Heljä naurahtaa.

– Mutta täytyi ihan pinnistellä, että uskalsin tehdä niin kaiken kokemani jälkeen.

Heljän mukaan ikäviä kokemuksia seurakunnassa saattaa aiheuttaa lähimmäiselle periaatteessa kuka tahansa; joko pappi, seurakuntalainen tai talkoolainen.

– Luulen, että kyse on persoonallisuudesta, ja siitä, että ei osata kohdata toista lähimmäisenrakkaudella tai asettua toisen asemaan. Joillakin kyse voi olla epäsuorasti myös oman aseman tai auktoriteetin ylläpidosta vääristynein keinoin. He voivat olla myös sokaistuneita omille toimintamalleilleen.

Pappi on avainasemassa

Jotta asia voitaisiin korjata, Heljä korostaa avoimen keskustelun merkitystä.

– Itse olen ollut liiankin avoin haavoittuvuuteen asti, kun olen erehtynyt luottamaan vääriin ihmisiin. Olen tehnyt niin siinä olettamuksessa, että etenkin pappi voisi edistää oikeudenmukaisuutta ja viedä rakentavaa palautetta eteenpäin. Näin ei ole käynyt, vaan asiat on vaiettu kuoliaiksi.

– Toivoisin, että asioista voi puhua pelkäämättä, onko se jonkun papin, kanttorin tai seurakuntalaisen auktoriteetille, opillisuudelle tai ihmisläheisen ymmärryksen puutteelle liian vaikeaa. Ja että epäkohdat tuodaan julki, ne käsitellään eikä lakaista maton alle.

Heljä painottaa eritoten papin kykyä kohdata kukin seurakuntalainen omana yksilönään ja aidosti niin, ettei sielunpaimen ikään kuin pakene pelkästään Raamatun tekstien taakse. Toki Pyhää kirjaa saa ja pitääkin lainata ja siihen tulee tukeutua, mutta moni kaipaa myös papin persoonallista kohtaamista.

– Olisi hyvä, että pappi kykenisi kohtaamaan toisen ihmisen sellaisena kuin hän on. Ei pelkästään sellaisena, jollaiseksi jokaisen olisi hyvä kasvaa ja pyhittyä, vaan sellaisena kuin ihminen on kipuineen kaikkineen. Jumalan rakkaus ilmenee ennen kaikkea myös ihmisten kautta, ja pappien esimerkillinen tapa tai kyky ilmentää tuota rakkautta heijastuu suoraan toisen ihmisen sieluun.

Vaikka anteeksianto on kristillisyydessä keskeistä, mutta asia ei ole aina ihan niin suoraviivainen.

– Se, että antaa vääryydet anteeksi kaikessa hiljaisuudessa, voi pahimmassa tapauksessa mahdollistaa vääryyksien jatkumisen. Siksi haluan antaa anteeksi nyt näin.

Kuitenkin Heljä toivoo keskustelua aiheesta myös ortodoksisen papiston ja piispojenkin keskuudessa, jotta parannusten tekeminen mahdollistuisi. Esimerkkinä toivotunlaisesta pelinavauksesta Heljä mainitsee isä Marko Mäkisen blogikirjoituksen Aamun Koitossa 28.elokuuta 2023.

Ulkopuolisuutta seurakunnassa voi torjua myös järjestämällä tapaamisia ortodoksikristittyjen kesken.

– Uusien ja vanhojenkin kirkon jäsenten yksinäisyyttä voitaisiin lieventää myös yksinäisten tapahtumilla, joiden lisäksi voisi toimia vapaaehtoisten rinki, jotka tekevät ”lähimmäispalvelua”, eli vierailevat, soittavat ja pitävät yhteyttä toisiin kirkon jäseniin. Lähimmäisringin toimintaan voisi antaa kurssimuotoisen perehdytyksen kirkon puolesta.

Tunneälyä tarvitaan

Aamun Koitto pyysi rovasti, kirkkoherra Marko Patrosta kommentoimaan, mitä on tehtävissä, jos seurakuntalainen tuntee ulkopuolisuutta. Heljän kertomus ei liity Pohjois-Suomen seurakuntaan, vaan isä Marko pohtii asiaa yleisellä tasolla.

Isä Markon mielestä avoimuus on avainsana.

– Asioista suoraan puhuminen on avain terveeseen yhteisöelämään kirkossamme. Tämä puoli on kirkossamme kehittynyt myönteisesti elinaikanani. Suhde pappiin on myös ihmissuhde, ja ihmissuhteisiin liittyy aina henkilökemia. Jos luottamuksellista suhdetta ei synny, asiasta pitää pystyä keskustelemaan kahden kesken ja yhdessä pohtia, mistä se johtuu.

Pohjois-Suomen seurakunnassa keskustellaan työntekijöiden keskuudessa hyvinkin usein ihmisten kohtaamisen liittyvistä asioista.

– Arvioimme jatkuvasti omaa toimintaamme. Olemme avoimia rakentavalle kritiikille. Iloitsen siitä, että seurakuntamme työntekijät ovat ammattimaisia ja omaavat hyvät ihmissuhdetaidot. Keskeistä on papin tai muun kirkon työntekijän kyky osoittaa puheillaan ja käytöksellään, että kirkostamme hengellistä kotia etsivä voi olla osa yhteisöä omana ainutlaatuisena persoonanaan. Avainkäsite erilaisten ihmisten kohtaamiselle on tunneäly.  

Heljän kertomusta vastaavia kokemuksia on 13. vuottaan kirkkoherrana toimivan isä Markon tietoon tullut ani harvoin. Tuona aikana Pohjois-Suomen ortodoksiseen seurakuntaan on liittynyt useita satoja ihmisiä.

– Siinä mielessä en näe tällä hetkellä erityisiä puutteita tai korjattavaa toiminnassamme. Ne muutamat tapaukset ovat liittyneet joko henkilökemioihin toimimattomuuteen tai kirkkoon tulevan väärästä tulokulmasta: asianomainen huomaakin, että kirkon agenda on eri kuin hänen omansa.

Isä Marko kannustaa avoimuuteen myös siinä tapauksessa, jos ulkopuolisuuden kokemus johtuu papin toiminnasta.

– Tällöin lienee kysymys todennäköisesti papin taitamattomuudesta. Jos keskustelu papin kanssa ei johda tilanteen kohentumiseen, on syytä ottaa asia puheeksi papin lähiesimiehen kanssa. Yhdessä pohtimalla asia voidaan saada paremmalle tolalle. Jos ulkopuolisuuden tunne johtuu siitä, että omat näkemykset ja painotukset ovat erilaisia kuin kirkon esillä pitämät, niin silloin tarvitaan paljon työtä, kilvoittelua ja hengellistä ohjausta. Elämä ortodoksina ei ole valmis paketti vaan jatkuva prosessi. Kirkossa voimme kasvaa kohti täydempää yhteyttä Kristuksen ja toinen toistemme kanssa.