Aamun Koiton toimitussihteeri ja Suomen ortodoksisen kirkon vastaava tiedottaja Maria Hattunen haastatteli kuvataiteilija Ville Löppöstä kysymys-vastaus-periaatteella, ja tällaiseksi juttutuokio muodostui:
Maria Hattunen: Millainen on koulutuksesi kuvataiteen ja teologian osalta?
Ville Löppönen: Valmistuin Kuvataideakatemiasta 2007 kuvataiteen maisteriksi ja teologian maisteriksi Itä-Suomen yliopistosta 2018.
MH: Oletan, että olet maalannut paljon pidempään kuin mitä olet ollut kirkon jäsen tai ainakin koulutettu teologi. Kuinka teologiaan syventyminen on heijastunut taiteeseesi: mikä alkoi kiinnostaa ensin ja toimitko jonkinlaisessa kaksoisroolissa maalatessasi?
VL: Teologia on kiinnostanut minua 19-vuotiaasta asti – ja kuvataide pidempään kuin muistan. Kirkkoon liityin 2013 aika lailla samaan aikaan, kun aloitin teologian opinnot. Öljyväreillä maalaamisen aloitin myös noin 19-vuotiaana; innostuin kahdesta asiasta samoihin aikoihin. Teologia ja maalaus ovat kulkeneet siis käsi kädessä koko ajan. En koe toimivani kaksoisroolissa, vaan olen pyrkinyt lähes systemaattisesti ilmaisemaan, että nämä asiat eivät ole toisiaan pois sulkevia tai toisistaan erillisiä. Maalaaminen on teologian tekemistä, tekemisen teologiaa. Se on osallistumista. Teologiaan (itäiseen) syventyminen on vain vahvistanut maalaamisen merkitystä.
Se, mikä johti minut itäisen teologian äärelle, oli juuri kuvallisen ajattelun syvyys ja sen merkityksen ymmärtäminen: kuinka konkreettinen asia on ihmisen ruumiillisuuden ja Pyhän yhteys.
MH: Käsitteletkö siis sekä näkyvää että näkymätöntä?
VL: Näkyvä on näkymättömän ilmaisemista. Maalaan näkymätöntä näkyväksi. Maalaaminen voi olla – ja on – minulle askeettinen teko. Se on astumista hiljaisuuteen, antautumista ja osallistumista, lopulta jakamista. Tämä ei tarkoita, että maalaan jotakin hengellisen todellisuuden enkeliolentoja, vaan se tarkoittaa luovuutta, luomista siinä mielessä, että ihminen saa osallistua materiaalin muokkaamiseen ja tätä kautta uudelleen luomiseen. Ihminen keskustelee materiaalin luonteen kautta näkymättömän kanssa. Luovuus on Jumalan energiaa; energiaa, johon ihminen saa osallistua oman luovan potentiaalinsa myötä ja tuoda oman osallisuutensa mukaan, jolloin tapahtuu synergia. Alkaa theosis, kirkastuminen. Luovuus on elämän yksi perusmoottoreista; kaikki on luovassa orgaanisessa liikkeessä. Toki ihminen voi vapaudessaan myös tehdä särkevää osallistumista, mikä ei ole luovuutta.
MH: Olet maalannut myös perinteisiä ikoneita, eikö totta? Miten työskentely eroaa maalausten työstämisestä – jos mitenkään?
VL: Ikonimaalauksen otin haltuun tehdessäni pro gradua teologian puolelle, sillä halusin selvittää, voiko maalaaminen olla ikonin lailla rukousta ja jopa theosista.
Ikonin maalaaminen eroaa aika paljon omasta maalaamisestani. Materiaalisesti ei, mutta siten, mitä materiaalin kanssa tehdään ja miten työskennellään. Ikonille on muodostunut käytännössä (ei kuitenkaan kanonisesti) selkeät kuvalliset säännöt, joita toistetaan hyvin saman suuntaisesti joka paikassa. Tietysti, kun on kyse liturgisesta toimijasta, sen muuttaminen on haastavaa – ja toisaalta se voi olla jopa tarpeetonta. Maalaamisessa ei tällaisia ohjeita ole. Maalaaminen on minulle henkilökohtainen tapahtuma. Ikoni on olemukseltaan yhteisöllinen ja tietyllä tavalla pedagoginen, mitä maalauskin voi olla – mutta maalaus ei sitoudu näihin, vaan se menee minne haluaa. Ikoni on liturgiaa, eli se palvelee ja vastaa rukoukseen.
MH: Kumpi kuvaperinne hallitsee aikaasi nyt: ikonit vai maalaukset?
VL: Voisin sanoa, että ikoni toimii lähtökohtana tai katseen suuntaajana, mutta maalaaminen on se, missä katson ja toimin. Ikonin kuvasto ei juurikaan näy tekemisessäni. Maalaan silloin tällöin ikonin, mutta se tapahtuu tarpeesta: jos vaikka haluan tutustua johonkin pyhään jostain tietystä syystä. Tällöin on paikallaan maalata ikoni. Edellinen Pää puhuu -näyttelyni Galleria Halmetojalla vuonna 2024 rakentui Pyhän Johannes Edelläkävijän pää -ikonin innoittamana. Itse ikonia ei kuitenkaan näyttelyssä nähty. Meneillään oleva Kirkkaudesta kirkkauteen -näyttelyni taas Kulttuurikeskus Sofiassa pitää sisällään yhden ikonin. Näyttely käsittelee luomista ja uudelleen luomista. Teeman kirkastamiseksi halusin mukaan yhden Jumalansynnyttäjän ikonin. Ikoni avaa näyttelyn tapahtuman. Uudelleen luomisen Valo, Luomaton Valo lähtee ikonisesta ja kohtaa abjektin, hyljityn ja epämiellyttävän. Tässä näyttelyssä maalaus on reliikin kaltainen paikka, jossa kohtaavat elämä ja kuolema: kuolema muuttuu elämäksi, materiaali alkaa kirkastua.
MH: Koetko ikoniperinteen rajoittavana vai vapauttavana sääntöineen ja reunaehtoineen?
VL: Kyllä se on rajoittava, jos tuodaan ulos siltä paikalta mihin se on asettunut, mutta niin on kaikki liturgia, koska se on yhteisöllistä. Mutta säännöt olisi hyvä nähdä ekonomian kautta: niiden tarkoitus ei ole estää vaan avata. Sääntö, ohje tai dogmi ei ole sitä varten, että niillä mittaillaan toisia, vaan ne kutsuvat antautumaan ja hiljentymään. Näin meihin on mahdollisuus osallistua myös Nöyrän ja Hiljaisen. Kyse on askeesista. Liturgiaan tai ikonin äärelle mennään osallistumaan, ja kun me osallistumme jumalallisiin energioihin, joita nämä välittävät, alamme nähdä ja parannumme. Ikonista ja liturgiasta käsin näemme maailmaan. Siitä avautuu näkymä, joka on rakkauden kohde, jota tehdään ekonomian myötä, kohtaamalla yksilöllisesti ihminen ja muu luomakunta, niitä rakastaen, hoitaen ja palvellen. Tässä maalaaminen on yksi tapa. Ikoni ja liturgia parantavat meidät itsekeskeisyydestä ja nostavat meissä esiin yksilöllisyyden yhteydessä Luojaan ja avaavat ymmärryksen myös toisten yksilöllisyyteen Jumalan kuvana ja osana yhteisöä.
MH: Onko myös taiteen tekeminen sinulle rukousta ja hengellistä työskentelyä?
VL: Kyllä, maalaamien on minulle rukousta. Rukousta on kaikki oleminen, silloin kun me oivallamme osallisuutemme Luojaan jatkuvana dialogina. Me seisomme koko ajan hänen edessään ja rinnallaan – tiedostimmepa sitä tai emme. Mutta sen näkeminen kysyy antautumista ja osallistumista; asettumista hiljaisuuteen.
MH: Millä tekniikalla työskentelet?
VL: Työskentelen pääasiassa öljyvärimaalauksen parissa, mutta käytän muitakin materiaaleja kuten temperavärejä, akryylivärejä, öljypastelleja, spraymaaleja ynnä muita.
MH: Minkä parissa askaroit juuri nyt?
VL: Tällä hetkellä työskentelen hiilipiirrosten parissa. Valmistelen seuraavaa näyttelyä Kuopion kirkkomuseo Riisaan, joka alkaa helmikuun alussa.
MH: Olet myös diakoni: jääkö aikaa seurakunnassa palvelemiseen? Miten koet tämän tehtävän?
VL: Kyllä palvelemiseen on jäänyt aikaa. Diakonius on avannut minulle katseen suunnan alttarista ulos eli katseen toiseen. Sen, mitä tuossa aikaisemmin esittelin ikonin ja liturgian kohdalla. Se oli todella tärkeä kokemus: asiat asettuivat paikoilleen. Ymmärsin jotain hyvin oleellista vapaudesta ja osallistumisesta. Liturgia – ja ikoni osana sitä – antaa lähtökohdan astua kaikkialle. Tässä voisi nostaa esiin yhden liturgisen elementin, reliikin. Reliikki on ”ruma–kaunis” kuva. Kuinka jokin, joka on epämiellyttävää, on kirkasta. Kuinka Valo loistaa särkyneessä ja tekee parantavaa työtään. Materiaali kirkastuu. Tämä alkaa jo rististä, kun siitä tulee kaunis – kuolemasta tuleekin elämää. Kyse on siitä, kuinka Kristus valaisee kaiken pimeän nähtäväksi, jotta se voidaan kirkastaa pois peloista, epäluuloista ja häpeästä. Siksi myös maalaan. Maalari astuu alas ja näkee itsensä maalauksen dialogissa, antautuu, jotta voi nähdä ensin itsensä ja sitten kuulla Hiljaisuuden, joka on myötätuntoinen ja kohtaava. Tästä tapahtumasta jää näkyväksi maalaus, jossa on näkyvissä kenosiksen potentiaali ja luovuuden tapahtuma. Näin maalaus voi tarjota katselijalle paikan tulla ymmärretyksi ja hyväksytyksi rikkinäisyyden tai toiseuden kokemuksen kanssa. Ikoni ja liturgia ovat tässä mielessä terapeuttisen eetoksen lähteitä. Keskeistä ei ole rituaali tai sääntö sinänsä, vaan osallistuminen ja tekeminen.
MH: Onko sinulla esikuvia hengellisten aiheiden tai ikonin kaltaisten, pyhää kuvaavien teosten tekijöiden joukossa?
VL: Visuaaliset esikuvat vaihtelevat ja muuttuvat, pääasiassa ne ovat läntisen taiteen puolella. Mutta haluan mainita Arvo Pärtin tässä sen takia, että – vertautumatta mitenkään häneen – näen, että me teemme hiukan samaa. Hän tuo itäisen kirkon eetoksen läntisen taidemusiikin muotoon, ja koen itse tekeväni samaa maalauksen kanssa. Ikoninen asettuu nykymaalauksen muotoihin. Tässä tulee esiin se iso liike, joka määrittää ortodoksisen kirkon tilaa nykyajassa; kuinka sitä tehdään ymmärrettäväksi läntisessä kontekstissa.
MH: Kuulin huhua, että olisit jatkamassa teologian opintojasi. Pitääkö tämä paikkansa? Minkä aiheen parissa?
VL: En ole suoranaisesti jatkamassa teologian opintoja – tai ehkä välillisesti – mutta taiteellisen tutkimuksen kyllä. Väitän, että maalaaminen voi olla teologian tekemistä, jonka myötä pureudun luovuuden olemukseen ja merkitykseen. Vertaan maalaamisessa syntyvää hiljaista tietoa ikonin teologiaan sekä pyhän Gregorios Palamaksen askeettiseen hiljaisuuden teologiaan, Nikolai Berdjajevin, David Bentley Hartin ja Davor Dzalton käsityksiin luovuudesta. Pikkasen myös sivuan Jean-Luc Marionin saturaation ajatusta ja New Materialism -ajattelun käsitystä materiaalista.
MH: Millaista palautetta olet saanut näyttelyn töistä?
VL: Palaute on ollut monipuolista. Toiset pitävät, jotkut eivät ymmärrä ja joitakin ei kiinnosta.
Lue myös Kuopion ja Karjalan metropoliitta Arsenin arvio Ville Löppösen Kirkkaudesta kirkkauteen -näyttelystä, joka on esillä 25.1.2026 saakka Kulttuurikeskus Sofiassa osoitteessa Kallvikinniementie 35, Helsinki.