Jo luomisen alussa Jumala luo kaiken Sanallaan ja Henki liikkuu vesien yllä. Jumala luo ihmisen elämään yhteydessään ja kommunikoimaan hänen kanssaan. Luoja keskustelee luotujen kanssa myös lankeemuksen jälkeen ja etsii kadottamaansa. Herra puhuu läpi vuosisatojen valitun kansansa kanssa Jumalan näkijöiden eli profeettojen kautta, vaikka ihmisten vastaus Jumalan kutsuun ei ole aina mieltä ylentävä.
Jumalan puheen, kommunikaation, keskeisin tapahtuma on Jumalan Pojan eli Sanan ihmiseksi tuleminen lukuisten ennalta annettujen ja puhuttujen lupausten jälkeen. Hän, josta on kerrottu, omaksuu ihmisyytemme vailla lankeemusta. Apostolit saavat kuulla, nähdä, katsella ja koskettaa Jeesusta ja keskustella hänen kanssaan. He kertovat Vapahtajasta toisille iloa kantaen.
Helluntaina Jumalan puheen lahjojen monet muodot laskeutuivat apostoleihin ja heidän kauttaan kaikkiin kastettuihin. Ehtoollisen lahja synnyttää heissä syvän yhteyden Jumalaan ja toinen toisiinsa. Apostolit antautuvat keskusteluihin eri mieltä olevien kanssa, jotta evankeliumi löytäisi tien sydämiin. He näkevät vaivaa yhteyden syntymiseksi. Uuden testamentin evankeliumia kommunikoivat kirjat alkavat muotoutua.
Kasvun myötä kirkossa nousee esiin myös kiistoja. Opetuslapset eivät vaikene kirkossa syntyvien ristiriitojen vuoksi, vaan kutsuvat koolle ensimmäisen apostolisen konsiilin ratkaistakseen ongelmat avoimella keskustelulla ja Pyhän Hengen avulla. Vaikeiden keskustelujen kautta syntyy yhteys, joka tuo mukanaan suuren ilon. Päätös kommunikoidaan, jaetaan koko kirkon kanssa sydämeltä sydämelle.
Kirkolla on keskustelun kutsumus
Kirkko suostui jo kauan sitten vuorovaikutukseen ympäröivän maailman kanssa luottaen siihen, että evankeliumin suola maustaa koko maailman. Kommunikoidessaan kirkko kristillisti ne ympäröivän maailman piirteet ja asiat, jotka olivat mahdollisia. Näin syntyi lopulta bysanttilaisen perinteen omaksunut kirkkoyhteisö.
Perinteen kasvu ei tapahtunut ilman kasvukipuja tai erehdyksiä, kuten ekumeenisten kirkolliskokousten kiistat osoittavat. Traditio muovautui ja uudelleen muovautui kirkon elämän rajoissa. Pyhä perinne muokkasi maailmaa, sillä kirkko suostui keskinäiseen vuorovaikutukseen ja yhteyteen, etsimään yhteistä polkua näkemysten kirjon ja kasvukipujen keskellä osallisena Kristuksen ruumiiseen ja vereen, ehtoollisen iloon.
Ortodoksisen käsityksen mukaan kirkko Kristuksen ruumiina on pyhä. Ihmisiä mukaan kutsuvana yhteisönä se elää silti myös heikkoudessa. Siksi kaikki kirkon historian aikana tapahtunut ei ole ollut hyvää ja kaunista. Eräs inhimillisen heikkouden lääkkeistä löytyy keskusteluyhteydestä, mahdollisimman aidosta vuorovaikutuksesta, jossa saavat vaikuttaa Hengen lahjat, luottamus Jumalan apuun ja keskinäinen kunnioitus.
Kirkossa on monta kommunikaation tasoa, kuten hierarkkinen, yhteisöllinen, ryhmien välinen, pastoraalinen ja kahdenkeskinen. Myös kirkon opetustehtävä on dialogista, vaikka kaikissa tilanteissa ei ole mahdollisuutta suoralle ajatustenvaihdolle. Kaikenlaisen keskustelun edellytyksenä voidaan pitää Jumalan kuvan tunnistamista jokaisessa ihmisessä. Yhtä tärkeää on tavoitella toisten kunnioitusta ja sisäistä kasvua silloinkin, kun näkemykset eivät täysin kohtaa.
Kommunikoidessaan kirkko julistaa evankeliumin ilmoitusta Jumalan ihmisrakkaudesta ja sen sydämiä muuttavasta voimasta, jota tarvitsemme. Harva tulee kirkkoon kysymyksineen aiheuttaakseen kahnauksia, vaan etsiäkseen vastauksia. Yhteentörmäyksiltä ei silti aina vältytä.
Kirkolla on sellaisia arvoja ja uskontotuuksia, jotka ovat pysyviä, ja joiden tarkoitus on muuttaa mieliä ja sydämiä. Tätä kutsutaan pyhäksi traditioksi. Mielten muutos ei kuitenkaan tapahdu itsestään, vaan edellyttää keskusteluyhteyteen suostumista, omien heikkouksien näkemistä ja tasaveroisen ihmisyyden tunnustamista myös silloin, kun puhutaan kirkon luovuttamattomista totuuksista ja tahdotaan pitää niistä kiinni.
Myös tradition säilyttäminen edellyttää kirkollista keskustelua, jotta sitä voidaan soveltaa uusissa tilanteissa aidolla tavalla tai jotta se osataan omaksua oikeassa muodossa.
Vuorovaikutusta etsivä kirkko
Kasvu hyvää vuorovaikutusta kohti voi alkaa siitä oivalluksesta, että kristittyinä ensisijainen kutsumuksemme on kasvaa todellisiksi ihmisiksi. Jumalan Sanan ja Hänestä kertovien sanojen on kaiken muun hyvän lisäksi tarkoitus synnyttää vähitellen tapahtuvan kasvun myötä aitoa ja kaunista kommunikaatiota ja yhteyttä ihmisten välille.
Yhteytemme ja vuorovaikutuksemme sekä Jumalan että toistemme kanssa on keskeneräistä. Elämän todellisuus ei vielä vastaa ihanteiden koko täyteyttä. Ihmiseksi kasvamisessa, siinä määrin kuin se on mahdollista, auttavat pyhät sakramentit eli mysteeriot, kuten katumus ja ehtoollinen.
Jumala varustaa hyvillä lahjoillaan kirkkoa vuorovaikutukseen. Varhaisen kirkon esimerkin mukainen keskusteluyhteys kirkkoyhteisön sisällä ja ympäröivän maailman kanssa on tärkeää. Avoin ja keskusteleva kirkko on monien ihmeiden lähde, sillä kommunikoivassa kirkossa Jumalan Sana tulee ihmisten keskelle aivan kuin käsin kosketeltavaksi ja Pyhä Henki muovaa uutta. Silloin myös pyhä perinne kasvaa ja vahvistuu.
Kirkko ei voi olla vaikenemisen ja keskustelemattomuuden yhteisö. Evankeliumin lahja kutsuu ääneen puhumiseen niin hyvinä kuin huonoina hetkinä, sillä vain siten Sana voi tulla todeksi ihmisten sydämissä. Kipeä kysymys kuitenkin on, kuinka hyvin olemme tässä onnistuneet. Olemmeko evankeliumin ja apostolisen kutsumuksen mukainen keskusteleva kirkko? Entä miten itse kommunikoin?