Moni ihminen on näyttänyt minulle kirkossa kiitosakatistoksen pientä vihkoa ja kysynyt, milloin seurakunnassamme tätä tultaisiin laulamaan. Jokin palveluksessa koskettaa kuulijoitaan kirkon monista muista kauniista palveluksista poikkeavalla tavalla.
Suomalaiset kiintyvät kiitosakatistokseen voimakkaasti ehkä siksikin, että sen tekstit löytävät luontokokemuksessamme vahvan kaikupohjansa. Kuka voi olla näkemättä mielessään suomalaista kesää kauneimmillaan kuullessaan nämä sanat: ”Vedet ovat kuin reunaton peili, josta kultaiset valonsäteet ja kevyet pilvet kuvastuvat. Koko luonto kuiskii salaisesti ja on täynnä hellyyttä; linnut ja eläimetkin kantavat rakkautesi sinettiä”.
Kiitosakatistoksen runomuotoon puettu Jumalan luoman kauneuden – ja näin Jumalan meitä kohtaan osoittaman rakkauden – ylistys koskettaa yli kirkkokuntarajojen.
Olin toukokuussa Turussa Koroisten ristillä laulamassa kiitosakatistosta luterilaisten kirkolliskokousedustajien kanssa. Aamuaurinko paistoi kirkkaasti vasta lehtensä saaneiden puiden ja rinteen aamunkostean ruohon läpi. ”Kunnia sinulle nousevan auringon säteistä; Kunnia sinulle aamukasteen kimalluksesta!”
Rinteen alla virtasi hiljaa Aurajoki. Palvelus toimitettiin suuren ristin juurella, jonka päälle lintu oli juuri rakentanut pesänsä. ”Olemme nähneet sinisen taivaan, joka soi lintujen laulusta"...
Sanat yhdistyivät luonnossa juuri sillä hetkellä kokemaamme erityisellä tavalla, eikä palveluksen jälkeen monilla enää ollutkaan sanoja vaihdettavaksi: tuntui, että kaikki tarpeellinen oli sanottu.
Kiitosakatistos rakentuu palveluksessa loputtomana virtana ääneen luettavista ja laulettavista sanoista. Sanat ohjaavat katsettamme ja kiinnittävät ajatuksemme elämässä kokemaamme kauneuteen ja turvallisuuden tunteeseen aivan erityisellä tavalla. Akatistoksen luettelemat lukemattomat kiitoksen aiheet asettuvat palveluksessa rinnakkain samalla tavalla kuin heinänkorteen lapsena keräämämme metsämansikat.
Sana antaa ajatukselle muodon; tekee ajatuksesta konkreettisen – ja konkretia mahdollistaa ajatuksen jakamisen. Juuri laulaessa sanojen yhtä aikaa lausuminen on helpointa, sillä laululla on selkeä rytmi. Laulamalla sanat kehollistuvat – yhdessä laulamamme ja kuulemamme sanat vaikuttavat meissä eri tavoin kuin ne, joita ei sanota ääneen.
Akatistoksen varsin yksinkertainen sävelmä toistuu samana läpi palveluksen ja tämä antaa tunteen laulamisen loppumattomuudesta. Akatistos ei pysähdy, vaan soljuu eteenpäin kuin joessa virtaava vesi: ”Missä Sinä olet, siellä on sielun täyteys, siellä soi elävänä virtana laulu: Halleluja!”
Kanttorin työssäni on ollut myös hetkiä, jolloin en ehkä olisi halunnut laulaa kiitosakatistosta. Eräs tällaisista oli silloin, kun keräännyimme kirkkokuoroni kanssa kotonaan saattohoidossa olevan laulajamme ympärille laulamaan kiitosakatistoksen hänen toiveestaan – kiitokseksi ja hyvästeiksi.
Tehtävä tuntui mahdottomalta: meidän pitäisi laulaa yhdessä viimeisen kerran niin, että samalla tiesimme tämän kerran olevan viimeinen. Laulamamme sanat kuitenkin lohduttivat meitä: ”Kuun hohteessa ja satakielen laulun helkkyessä laaksot ja metsät seisovat valkoisessa morsiuspuvussaan. Koko maa on morsiamesi ja odottaa turmeltumatonta sulhastaan. Jos Sinä näin puet kedon ruohon, niin millaiseksi muutatkaan meidät tulevassa ylösnousemuksen ajassa. Kuinka kirkas tulee ruumiistamme, kuinka loistava sielustamme!”.
Juuri tuollaisella hetkellä, tulevan kuoleman tutkimatonta taustaa vasten kokemamme ystävyyden merkitys piirtyi esille selkeämmin kuin koskaan ja sai merkityksensä ainutkertaisena lahjana.
Kiitosakatistos muistuttaa siitä, miten voimakkaasti koemme Jumalan luoman kauneuden juuri aistiemme kautta: ”Herkistä kuuloni, jotta elämäni kaikkina hetkinä kuulisin salaisen äänesi ja kutsuisin Sinua, kaikkialla Läsnäolevaa”. Kuvaamalla näkyvää kauneutta kiitosakatistos muistuttaa meitä näkymättömästä kauneudesta, ja johdattaa meidät sen luo.
Mistä kiitosakatistoksessa siis kiitämme?
Siitä, että voimme kokea Jumalan rakkauden hänen luomistyönsä kautta ja samalla ymmärtää, että olemme myös itse osa tuota luomistyötä. Ihmisen luotuaan ”Jumala katsoi kaikkea tekemäänsä, ja kaikki oli hyvää” (1. Moos. 1:31).
Meidänkin kauneutemme on sekä näkyvää että näkymätöntä, samalla niin aikaan sidottua kuin ikuistakin: ”Kunnia Sinulle ikuisuuden läsnäolosta ajallisen maailman keskellä!”