Blogi

Varis, joka ylitti rajansa

Lintujen tarkkailu tuottaa usein yllätyksiä. Joskus myös opetuksia.
Serafim Seppälä blogikuva
Serafim Seppälä

Kevään odotetuin kulttuuritapahtuma on töyhtöhyyppien taivastanssit. Huhtikuun alussa istuin peltoaukean reunalla seuraamassa tätä ihmettä. Taivastanssin liikehdintä on improvisoitua mutta äärimmilleen hiottua – kauneinta luonnon taidetta.

Meno on hurjaa mutta herkkää. Hyypät kieppuvat töyhtöineen ilmassa, lentävät välillä ylösalaisin, tekevät raisuja pudotuksia korkkiruuvikierteellä suoraan alaspäin. Välillä yksin, toisinaan parilentoina, joskus kolmisin. Usein lennetään täyttä vauhtia aivan vieretysten, samoja temppuja tasatahdissa tehden. Kaikki täynnä kevään iloa.

En ollut yksin. Töyhtöhyyppien yleisöön liittyi myös utelias joukko variksia. Nuo eläinmaailman diplomi-insinöörit tunnetaan ratkaisukeskeisinä innovaattoreina. Varikset osaavat tarvittaessa käyttää pieniä työkaluja ja jopa itse kyhätä sellaisia. Tällä kertaa sain kuitenkin nähdä jotain sellaista, mitä en muista tutkimuksista lukeneeni.

Aikansa töyhtöhyyppien esitystä tarkasti seurattuaan varikset eivät enää tyytyneet katsojan rooliin. Eräät varikset alkoivat jäljitellä töyhtöhyyppien lentoja. Ensin varispariskunta teki näyttäviä parilentoja siipi siivessä samaan tapaan kuin töyhtöhyypät mutta varovaisemmin.

Sitten muuan varis näki hetkensä tulleen. Se nosti katseensa kohti korkeutta ja ponnisti lentoon. Tuo varis nousi ensin korkealle, pysähtyi ilmassa – ja lähti yrittämään kaikkein hurjinta temppua mitä töyhtöhyyppien repertuaarista löytyy. Varis kääntyi ilmassa selälleen, levitti siipensä suoriksi sivuille ja pudottautui suoraan alaspäin, pitäen siivet levällään ja pudotessaan pyöri koko ajan tiuhaan akselinsa ympäri kuin korkkiruuvi. Juuri ennen maata se jarrutti viime hetkellä ilmassa näyttävästi, töyhtöhyyppien tapaan ja laskeutui onnellisesti. Ainoa pieni kauneusvirhe oli, että töyhtöhyypät tanssivat taivaalla niin sanotusti ”laskutelineet ylhäällä”, mutta tämän sankarilentäjä-variksen jalat sojottivat hassusti ylöspäin, kun se tuli alas ilmassa pyörien.

Varis näytti olevan ehkä hieman pyörällä päästään; se pudisteli itsensä kuntoon, katsoi ympärilleen ikään kuin sanoen ”no niin, tulipahan tehtyä” ja vaappui viereiselle vesilammikolle. Ja joi pitkään. Pitäähän moista suoritusta vähän juhliakin.

Varis lähikuvassa
Varikset osaavat tarvittaessa jopa käyttää pieniä työkaluja. Kuva: Estormiz/Wikimedia Commons

Tarinan opetus

Miksi kerron tätä Aamun Koitossa? Kyseisen linnun ei ollut mikään pakko lähteä moiseen yritykseen. Varis teki jotain, mitä varikset eivät tee: se ylitti omat rajansa. Eikä vain omia rajojaan vaan tietyssä mielessä jopa eläinkunnan rajat, sillä moni teologi ja tiedemies on painottanut, että eläimet toimivat oman luontonsa rajoissa ja sen pakottamina. Monet lajit itse asiassa ovat hyvinkin uteliaita, leikkisiä, kekseliäitä ja oppivaisia, mutta koska myytti eläimistä jonkinlaisina ”biokoneina” on yhä voimissaan, on hyvä alleviivata eläinten omintakeisten manööverien periaatteellista merkitystä.

Pointtinani on kuitenkin seuraava. Tuon variksen lennossa saattoi nähdä jotain siitä, mikä elämässä on syvintä ja kauneinta – niin ihmisen kuin kirkonkin elämässä.

Kirkko ei ole vain ihmisten tapaamista ja arvoista puhumista. Kirkko ei ole maailmassa vain kanonisia reviirikiistoja, mietintöjen laatimista, strategioiden suunnittelua tai kiinteistösotkujen selvittelemistä varten. Perimmiltään kirkko on maailmassa, jotta maailmassa olisi jotain, joka ylittää tämän maailman rajat. Jotta olisi jotain, jossa voidaan hengittää jotain muuta kuin oman luontomme rajojen sisäpuolisia asioita.

Mitä muuta jumalallinen liturgia on kuin materian ja jokapäiväisyyden rajojen ylittämistä? Mitä muuta rukous on kuin tavanomaisen latteuden ylittämistä? Mitä muuta pyhyys on kuin arkisuuden ylittämistä? Mitä muuta Kristuksen maailmaan tuleminen on kuin sitä, että rajaton Jumala ylittää rajattomuutensa rajat tulemalla rajalliseksi? Ja pääsiäisenä hän ylitti ihmisyyttä määrittävät kuolevaisuuden rajat.

Jo pelkkä Jumalan ajatteleminen on arkisen tietoisuutemme rajojen ylittämistä, oman mielentilamme ylittämistä. Kun ajatus Jumalasta lähtee elämään ja avautumaan sisällämme, saamme nähdä oman mielemme arkisten rajojen yli, vaikka sitten vain välähdyksenomaisesti.

En koskaan unohda, miten tuo varis nousi ilmaan ja levitti siipensä tuulten ylle. Kun omat ajatukseni alkavat latistua ja vajota arjen harmauteen, on jotain mitä muistaa.

Taivaan tuulet ovat kaukana yläpuolellamme, jalkamme tuntuvat raskailta. Mutta jos varis voi pyöriä tuulessa hetken ajan ylimaallisen kauniisti, emmekö me?

Entäpä jos sisimpämme nousisi hetkiseksi tanssimaan luomattomien jumalallisten tuulten pyörteissä? Jos mielemme nousisi maasta ja levittäisi omat siipensä tuntemaan ne jumalalliset tuulet, jotka sitä kannattelevat? Millaista olisi liitää jumalallisten tuulten varassa ja antaa niille aineellisia muotoja omalla elämällämme? Piirtää sanoilla esiin jotain siitä, millaista on olla Jumalassa?

Emme näe, emme ymmärrä. Emme tiedä, mistä tuulet puhaltavat, emme näe, minne ne johtavat. Aikamme loppuu ennen kuin ehdimme ymmärtää tarpeeksi.

Mutta jos tuo varis pystyi ylittämään omat rajansa tavallisena kevätpäivänä ja antoi perimmäiselle kauneudelle aineellisen muodon omalla pikku kehollaan, ei sen pitäisi olla täysin mahdotonta meillekään.

Serafim Seppälä blogikuva
Serafim Seppälä

Olen ihminen, kristitty. Hieman syrjäytynyt kleerikko.

Toimin systemaattisen teologian ja patristiikan professorina Itä-Suomen yliopistossa, jossa teen tutkimuksia kuukausittain vaihtuvista aiheista. Vapaa-ajalla harrastan kirjojen kirjoittamista. Inhoan itsestäni puhumista, vallankäyttöä kaikissa muodoissaan ja mielipiteiden työntämistä julkisuuteen.