Joh.13:35 Kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos te rakastatte toisianne
Kirkko on taas täynnä ihmisiä. Monta sataa henkeä seisoo yhdessä, rukoilee ja tekee ristinmerkkejä. Pienimmät tulevat vanhempiensa sylissä, vaunuissa tai kävelevät jo omilla jaloillaan. He näkevät ikonit, valot ja toiset ihmiset, haistavat suitsutuksen tuoksun ja tuohusten mehiläisvahan. He maistavat ehtoollisen, kokevat läheisyyden ja kosketuksen vanhempiensa sylissä ja saadessaan siunauksen. He kuulevat kirkkolaulun, rukoukset, papin sanat hänen antaessaan ehtoollista. He saavat tunnustella ikonia ja suudella sitä, pitää tuohusta kädessään ja sytyttää sen, tehdä ristinmerkin, kumartaa ja polvistua. Kirkossa käyminen välittyy heille kaikkien aistien kautta. Tärkeimpänä on ilo ja rakkauden kokemus. Kirkossa pitää olla turvallista. Sinne kaikki ovat tervetulleita. Lapsi on Jumalan luomisteko, lahja ja suuri ihme.
Kirkossamme lapset ovat täysivaltaisia kristittyjä ortodokseja tultuaan osalliseksi kasteen ja mirhallavoitelun sakramentista. Paras tapa kasvattaa heitä ortodoksisen kirkon jäsenenä on tuoda heidät kirkkoyhteisöön omassa seurakunnassa. Ortodoksisen vanhemman on tärkeää tuoda lapset kirkkoon tutustumaan elävään ortodoksisuuteen, olemaan mukana yhteisessä rukouksessa ja osallistumaan sakramentteihin.
Lapsista syntyy meteliä, kyllä. He itkevät, puhuvat, jopa röyhtäilevät, suuttuvat, kävelevät ja juoksevat. Jos vauvojen itkua ja lasten ääniä ei kuulu koskaan kirkossa, voimme pian sanoa hyvästit kirkkoyhteisölle: ketään ei ole kirkossa sen jälkeen, kun me olemme menneet tuonilmaisiin. Se olisi seuraus siitä, että kirkossa olisi täysin hiljaista, ja me kaikki siellä olijat hyvin käyttäytyviä, hillittyjä aikuisia. Lasten äänet ja läsnäolo ovat lupaus kirkon tulevaisuudesta. Rukous ja perinne, pyhä traditio jatkuvat.
Lapsia kirkossa käymiseen ohjatessa vanhemmilla on vapaus kulkea lasten kanssa kirkossa. Kirkossa on monenlaista tekemistä ja katsomista: voi sytyttää tuohuksia, katsoa ja suudella ikoneja. Lapset voivat tuoda mukanaan pienen lelun, joka on vaikkapa rakas pehmolelu, sekä pienen välipalankin. Lasta opastetaan pikku hiljaa kirkossa olemiseen ja käymiseen. Kirkossa voi myös rauhassa piirtää ja värittää, ja mikäpä sen ihanampaa kuin suureen saattoon liittyvät lapset kynttilöineen ja heidän seurassaan olevat aikuiset. Näin he tuntevat olevansa osallisia ja odotettuja kirkkoon jo pienestä pitäen. On turhaa kaivata vanhoja aikoja, jolloin kasvatus oli autoritäärisen ankaraa ja lapsuuden muistoissa kirkossa käyminen toisenlaista. Vanhemmat, tuokaa lapset rohkeasti kirkkoon! He kuuluvat sinne!
Kun lapsi ei jaksa, hänet voi viedä rauhoittumaan hetkeksi kirkkosalin ulkopuolelle. Joskus vanhemmat joutuvat myöntämään, että lapsemme on liian väsynyt tai levoton, ja silloin on parasta lähteä syyllistämättä lasta. Yllättävän monen pienen päiväuniaika on liturgian aikana tai heti sen jälkeen. Aina on edessä uusi kirkkoretki ja uusi mahdollisuus, ja lapset oppivat olemaan kirkossa ja kaipaamaan sinne hyvin pian.
Lapsista syntyy meteliä, kyllä. He itkevät, puhuvat, jopa röyhtäilevät, suuttuvat, kävelevät ja juoksevat. Jos vauvojen itkua ja lasten ääniä ei kuulu koskaan kirkossa, voimme pian sanoa hyvästit kirkkoyhteisölle: ketään ei ole kirkossa sen jälkeen, kun me olemme menneet tuonilmaisiin. Se olisi seuraus siitä, että kirkossa olisi täysin hiljaista, ja me kaikki siellä olijat hyvin käyttäytyviä, hillittyjä aikuisia.
Vanhempien täytyy hyväksyä lasten ikävaihe ja myös vanhempana olemisen rajoitteet. Perhe-elämän aika on askeettista, eikä mahdollisuuksia omaan hiljentymiseen kirkossa entiseen tapaan ehkä ole. Ei ole oikein harmistua lapsiin siksi, etteivät he vielä jaksa tai pysty enempään. On hyvä tiedostaa, että lapsen kanssa saa tulla kirkkoon myös myöhemmin. Vaikka se tuntuisi hankalalta, on hyvä huomioida juuri sen oman lapsen tarpeet. Kirkossa käymiseen on tärkeää liittää lisäksi kirkon jälkeen jotain kivaa ja ihanaa. Yhteisille kirkkokahveille meneminen on hauskaa, ja kirkossa oleville kahveille kannattaa tuoda mukana lapselle vaikkapa lounas ja joku mieluisa herkku, jos on jo lapsen ruoka-aika. Kotonakin on hyvä viettää sunnuntaita yhdessä kirkkoretkeä muistellen ja siitä ammentaen yhteistä hyvää pyhäpäivään. Tärkeintä on se, että kirkkomatka on hyvä ja jättää lämpimän, hyvän muiston.
Kirkkoon saavat tulla kaikki lapset. Jeesus sanoi: ”Sallikaa lasten tulla minun luokseni, älkää estäkö heitä. Heidän kaltaistensa on Jumalan valtakunta. Totisesti: joka ei ota Jumalan valtakuntaa vastaan niin kuin lapsi, hän ei sinne pääse. Hän otti lapset syliinsä, pani kätensä heidän päälleen ja siunasi heitä." (Mark. 10:14-16)
Jeesus myös sanoo: "Totisesti: ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi, te ette pääse taivasten valtakuntaan. Se, joka nöyrtyy tämän lapsen kaltaiseksi, se on suurin taivasten valtakunnassa. Joka minun nimessäni ottaa luokseen yhdenkin tällaisen lapsen, se ottaa luokseen minut. Mutta jos joku johdattaa lankeemukseen yhdenkin näistä vähäisistä, jotka uskovat minuun, hänelle olisi parempi, että hänen kaulaansa pantaisiin myllynkivi ja hänet heitettäisiin meren syvyyteen.” (Matt. 18:3-5)
Jeesus ei siis sano: tuokaa luokseni hyväkäytöksisiä, terveitä lapsia, jotka ovat tottuneet käymään pienestä asti kirkossa. Hän ei tee mitään rajausta. Rukoileminen, Jeesuksen luokse tuleminen, on tarkoitettu kaikille. Lapsen kaltaisuus on aitoutta, herkkyyttä, avoimuutta, iloa pienistä asioista, vastaanottavuutta, opettelua ja rakkauden vastaanottamista ja saamista. Lapsen usko on aito ja innostunut, pohdiskelevakin. Jokainen lapsi on erilainen, oma itsensä.
Turvallisessa kirkossa
Kirkon tulee olla turvallinen tila. Kaikilla on oltava siellä turvallinen olo omana itsenään, sekä fyysisesti että henkisesti. Noudatamme kirkossa aina keskinäisen kunnioituksen, kannustavuuden, tilan antamisen ja avoimuuden periaatteita. Emme syrji, häiritse, arvostele, väheksy, käyttäydy vihamielisesti ja ole poissulkevia. Kirkossa on vahtimestari mahdollista häiriötilannetta varten sekä papisto ja kanttori hoitamassa kirkollista työtehtäväänsä. Me muut autamme toisiamme, hyväksymme toisemme ja rukoilemme yhteisönä.
Käsi sydämelle: teemmekö oman osuutemme siihen, että kirkossa olisi kaikille turvallista? Hyväksymmekö toiset kirkossakävijät? Ärsyttääkö ja hermostuttaako? Huomautammeko, tuijotammeko? Moitimmeko kotona tai matkalla toisia, jotka olivat kirkossa?
Keinoja parempaa kohti onneksi löytyy: puhu rippi-isällesi asiasta. Sitoudu olemaan vaiti ja osoittamatta negatiivisia tunteita toisille. Rukoile, kun sinua ärsyttää. Hillitse sanomisen halusi rukoilemalla. Mene seisomaan rauhalliseen paikkaan kirkossa, missä voit keskittyä paremmin. Ole myötätuntoinen lapsia ja vanhempia kohtaan. Ole sinnikäs itsehillinnän harjoittelussa, äläkä anna periksi. Muista, että kaikki tilanteet, joissa voimme harjoitella nöyryyttä, ovat meille hyväksi. Iloitse jokaisesta, joka tulee kirkkoon. Pyydä anteeksi ja tarjoa apua, kun näet, että sitä tarvitaan.
”Anna minulle, Sinun palvelijallesi, sielun puhtauden, nöyryyden, kärsivällisyyden ja rakkauden henki!”
Valoisaa paastokevättä!