Kirkossamme pahan karkottamiseksi tunnetaan muun muassa kasteen yhteydessä toimitettavat eksorkismirukoukset. Myös arjen elämään kuuluvat asiat, kuten koti ja kulkuvälineet siunataan pyhitetyllä vedellä. Kirkon vedenpyhitystoimituksessa pyhitetään itse asiassa toistuvasti koko luomakuntaa.
Persoonallisen pahan kukistaminen on esillä myös evankeliumeissa Jeesuksen parantamistyössä. Vapahtajan toiminnan suhteen voimme olla luottavaisia, mutta suhteessa kirkkoyhteisöjen ja yksilöiden toimintaan asia voi myös muuttaa luonnettaan.
Siirryttäessä keskusteluun pahuuden vaikutuksesta ja pahan voittamisesta huomaamme varsin helposti, että kristillisen kentän käsitykset ja toiminta on varsin monenkirjavaa. Vakiintuneesta seurakuntayhteydestä huolimatta ihmiset saattavat koota ajattelunsa aineksia monesta eri lähteestä. Omassa kirkossamme asiaan pyritään suhtautumaan oman rippi-isän ja papiston opastamana tasapainoisesti ja maltillisesti.
Hengellinen ohjaus onkin tarpeen, sillä pahimmillaan persoonalliseen pahaan liittyvässä keskusteluissa voi kadota tasapaino, mikä voi johtaa jopa henkiseen ja hengelliseen väkivaltaan. Kirkollisesti puhuen tällöin siirrytään pahan puolelle, ja korjaamisen sijaan rikotaan.
Kun hengellinen tasapaino järkkyy
Monenkirjavaa kristillistä kenttää koskien voidaan löytää monia esimerkkejä hengellisen tasapainon järkkymisestä. Ne ovat hyvänä muistutuksena myös omalle kirkollemme, vaikka useimmissa tapauksissa toimintatavat eroavat huomattavasti kirkkomme perinteestä.
Itse tutustuin ensi kertaa sijoiltaan suistuneeseen eksorkismitoimintaan jo neljäkymmentä vuotta sitten, kun eräs tuttu pyysi minua mukaan naapurikirkkokunnassa pidettyyn tilaisuuteen. Sisään astuessa kirkkosali oli kaaoksessa: amerikkalainen hurmossaarnaaja pyrki ajamaan kovaan ääneen ulos pahuutta ja sairautta. Mieleeni jäi pyörätuolissa istunut henkilö, joka itki sitä, ettei vapautunut, vaikka yritti uskoa. Katsoin parhaaksi poistua paikalta. Joitakin vuosikymmeniä myöhemmin huomasin uutisen, jonka mukaan samainen julistaja oli karkotettu eräästä maasta, koska hänen massatilaisuudessaan oli syntynyt mellakka, jossa kuoli ihmisiä. Kuulijat olivat pettyneet, kun mainoksissa luvatut ihmeet, tunnusmerkit ja pahan karkotus eivät olleet toteutuneet odotusten mukaisesti.
Erään kerran tutustuin pahan karkotukseen liittyviin kielteisiin ilmiöihin illansuussa torilla, kun huomasin jonkin kristillisen ryhmän jäsenten ajavan pahaa ulos eräästä nuoresta. Tällä kertaa puutuin tilanteeseen. Tilanne rauhoittui ja henkilö kertoi lähemmin mielenterveysongelmistaan ja sairauksistaan ja niistä johtuvasta poikkeavasta käytöksestään. Innokkaat rukoilijat poistuivat vähitellen paikalta.
Toisella kertaa kohtasin henkilön, joka kertoi, että hänestä oli jonkin ryhmän tilaisuudessa ajettu ulos sairauden henkeä. Hän koki parantuneensa ja oli jättänyt lääkkeet syömättä. Lääkkeiden vaikutuksen hiipuessa hän ei uskonut vakuutteluja siitä, ettei niitä voinut tällä tavoin jättää pois. Kolme kuukautta myöhemmin kohtasin saman henkilön uudestaan. Hän kertoi mielensä järkkyneen psyykenlääkkeiden jäätyä pois. Sen seurauksena hän oli joutunut pakkohoitoon. Nyt kaikki oli onneksi jo paremmin.
Joitakin vuosia sitten kohtasin myös suljetulle osastolle joutuneen ihmisen, joka koki olevansa pahan vallassa ja pyysi eksorkismia. Hän kieltäytyi hoidosta ja lääkkeistä väitellen lääkäreiden kanssa. Kehotin luottamaan lääkäreihin ja tarjosin tälle seurakuntalaiselle ehtoollista.
Vastaavanlainen kohtaaminen tapahtui, kun nuorehko, kirkkoomme kuulumaton mieshenkilö kertoi, ettei ollut ottanut kipuunsa lainkaan lääkettä, vaikka oli joutunut kieriskelemään kivun vallassa lattialla. Hän perusteli asennettaan sillä, että Kristus voitti sairauden ja pahuuden vallan, joka hänen mukaansa ilmeni kaikissa sairauksissa. Hän ajatteli, ettei kristitty voinut sairastaa tai tunnustaa sairastavansa, koska se olisi merkinnyt pahaan suostumista. Kerroin hänelle lakonisesti asian totuusarvon vahvistuvan helposti: ajattelunsa perusteella hän ei koskaan kuolisi, koska Herra voitti myös kuoleman vallan.
Ulkomailla asuessani jouduin tahtomattani kuuntelemaan lähikorttelissa majailleen kristillisen ryhmän jumalanpalvelusmenojen huutoa, joka kuului kauas. Lopulta päätimme ystäväni kanssa käydä katsomassa, mistä oli kyse. Satuimme paikalle, kun eräästä miehestä ajettiin kovaan ääneen huutaen ulos tupakan henkeä. Näin vastuu huonosta tavasta ulkoistettiin sekä pahuudelle että Jumalalle.
Toisella kertaa eräällä ulkomaanmatkalla menimme ystäväni kanssa hieman uteliaisuuttamme tarkkailemaan itsellemme ennestään tuntemattoman kristillisperäisen liikkeen toimintaa. Sisään astuessamme huomasimme, miten eräästä miehestä ajettiin parasta aikaa ulos pahaa henkeä. Mies vaikeroi ja lopulta kaatui selälleen sekavana. Hetken päästä rukoilijat päätyivät soittamaan ambulanssin, koska mies olikin saanut sydänkohtauksen. Sekava käytös oli johtunut tästä.
Villiin eksorkismiin tutustui läheisesti myös eräs tuttuni, joka pyysi erään kristilliseen liikkeen puhujalta esirukousta perhe-elämään liittyvässä kysymyksessä. Pian hänen ympärillään oli joukko ihmisiä ajamassa ulos pahaa henkeä. Ystäväni oli ennen poistumistaan ihmetellyt tätä ääneen ja kertonut olevansa tunnustava kristitty.
Hengellisen tasapainon tarve
Yllä mainituista esimerkistä vain yksi on tapahtunut ortodoksisen kirkon yhteydessä. Siksi olisi helppoa tuudittautua siihen käsitykseen, ettei vastaavia asioita voisi jossakin jalostuneemmassa muodossa tapahtua omassa tasapainoisessa kirkossamme. Me emme kuitenkaan ole immuuneja hengellisen vallan väärinkäytölle, vaikka pyrkimys olisi hyvä.
Pahuuden kukistamisesta ja kaiken uudeksi ja hyväksi pyhittämisestä puhuttaessa tarvitaankin hengellistä tasapainoa, hyvää arvostelukykyä ja pastoraalista ohjausta, kuten aiemassa aihetta käsittelevässä Aamun Koiton artikkelissa painotettiin. Tämä on tärkeää myös silloin, kun teemana ovat vedenpyhityksen pyhittävä armo tai eksorkismit sellaisina kuin ne kirkon kasteperinteessä tunnetaan.
Persoonallisesta pahasta ja pahan toiminnasta puhuttaessa joudumme väistämättä kiinnittämään huomiota myös itsessämme piilevään pahaan eli asenteisiimme ja tahtoomme ja niistä kumpuaviin tekoihimme. Valinnoistamme seuraava pahuus voi nousta pintaan myös silloin, kun pyritään auttamaan. Hengellisyyden varjolla voidaan joskus ajautua ruhjomaan heikkoja ja hauraita.
Joka tapauksessa on selvää, että ortodoksisen kirkon perinteessä tunnistetaan pahuuden olemassaolo. Pahaa suuremmaksi nähdään kuitenkin Jumalan hyvyys ja laupeus. Kirkko opastaa ja kantaa rukouksillaan ja pyhillä toimituksillaan ihmisiä kaikissa tilanteissa, vaikeuksissa ja ahdistuksissa olivatpa ne luonteeltaan henkisiä, hengellisiä tai ajallisia.
Omista puutteistamme johtuen pelkät hyvät pyrkimykset eivät aina riitä, sillä varomattomasti toimien kykenemme myös vakavalla tavalla rikkomaan. Hyvyyden voittoon tarvitaan henkistä ja hengellistä tasapainoa, yhteyttä kirkkoon. Terveimmällä tavalla Jumalan hyvyys ja hänen yhteydessään löytyvä laupeus tulee julki kirkon elämässä ja pyhissä toimituksissa.