Alussa oli apostolien opetus Jeesuksesta, hänen ristinkuolemastaan ja riemukkaasta ylösnousemuksestaan. Tästä kehittyi myöhemmin kristittyjen omien tekstien kokoelma, eli Uusi testamentti. Suullinen traditio ei kuitenkaan tyhjentynyt kirjoitettuun traditioon, vaan täydensi sitä: ”…pitäkää kiinni niistä opetuksista, joita olemme suullisesti ja kirjeessämme antaneet teille” (2. Tess. 2:15).
Kirkon eri traditiot elivät yhdessä rikastuttaen toinen toisiaan. Pyhät tekstit ja suullinen traditio toimivat pohjana teologian kehittymiselle, ja teologian kehittyminen toisaalta muokkasi itse tekstejä (ks. edellinen blogi). Vuosisatojen kuluessa syntyi niin sanottu Uuden testamentin bysanttilainen (tai kirkollinen) tekstimuoto, jota voidaan pitää Kirkon ja sen traditioiden välisen vuosituhantisen dialogin hedelmänä. Tämä on se Bysantin kirkon vaalima tekstimuoto, joka löytyy suurimmasta osasta käsikirjoituksista. Tässä bysanttilaisessa muodossa kreikankielinen Raamattu aikanaan saavutti Lutherin.
Kirkko ja sen liturgia oli toiminut yhdistävänä linkkinä eri traditioiden välillä tuoden ne kauniilla tavalla yhteen. Tämä kaikki kuitenkin muuttui, kun kreikankielinen bysanttilainen traditio kohtasi renessanssin ja reformaation.
Konstantinopolin valtaus ja reformaatio
Konstantinopolin valtauksen (1453) yhteydessä Länsi-Eurooppaan virtasi suuri määrä kreikankielisiä oppineita sekä antiikin tekstejä käsikirjoitusten muodossa. Tämä johti kreikan kieleen kohdistuneen kiinnostuksen nousuun. Myös reformaation johtohahmot kiinnostuivat kreikan kielestä, ja monet kansankieliset raamatunkäännökset suurelta osin perustuvatkin kreikankieliseen alkutekstiin. Esimerkkinä mainittakoon Lutherin (1522) ja Mikael Agricolan (1548) käännökset. Tällä eittämättä haluttiin tehdä pesäeroa katolisen kirkon käytössä olleeseen latinankieliseen Raamattuun, eli Vulgataan. Edellä mainittujen kansankielisten käännösten pohjana toimi Erasmus Rotterdamilaisen toimittaman kreikankielisen Uuden testamentin editio (1519). Tämä puolestaan perustui Bysantin kirkon käyttämään tekstitraditioon.
Yhtäkkiä kreikankielinen Uusi testamentti joutui kirjaimellisesti vieraalle maalle. Vuosisatojen ajan jatkunut elävä ja historiallinen tulkintatraditio katkesi ja tekstit ajautuivat vieraaseen ympäristöön. Sen tekstejä alkoivat tutkia sellaiset miehet, joiden historia ja tausta sekä teologia olivat hyvin erilaiset. Kirkon sijaan tekstejä tutkivat nyt yksittäiset mielet omine ideologioineen ja tarkoitusperineen. Tämä on selvästi nähtävissä esimerkiksi Lutherin tavassa kohdella kreikankielistä tekstitraditiota.
Lutherin Raamattu
Voidaan kysyä, hyväksyikö Luther hänelle välitetyn Raamatun sellaisenaan. Ei hyväksynyt. Luther esimerkiksi koki, että Vanhan testamentin teksteistä vain 39 edustaa niin sanottua Jumalan sanaa. Tätä kokoelmaa kutsutaan heprealaiseksi kaanoniksi. Tosin Luther kritisoi tämänkin kokoelman sisällä olevia tiettyjä tekstejä epähistoriallisiksi tai vain juutalaisiksi kalentereiksi. Kirkko oli kuitenkin alusta lähtien tukeutunut vahvasti kreikankieliseen traditioon eli Septuagintaan, jonka laajuudeksi vakiintui 49 Vanhan testamentin kirjaa. Jakamaton Kirkko hyväksyi tämän tradition (Vanhan testamentin kirjojen kokoelman) Trullon kirkolliskokouksessa vuonna 692.
Lutherille Septuagintan ’ylimääräiset’ kymmenen tekstiä olivat hyödyllisiä, mutta eivät Jumalan sanan arvoisia. Luther jätti Jumalan sanan veroisina pitämiensä tekstien ulkopuolelle paljon tekstejä, jotka olivat olleet Kirkon liturgisina teksteinä varhaisista ajoista lähtien. Käsikirjoituslöytöjen perusteella voidaan sanoa, että esimerkiksi Makkabilaiskirjat olivat liturgisessa käytössä jo 200-luvun puolivälistä lähtien. Luther kuitenkin hylkäsi nämä kirjat omasta pyhien tekstien luettelostaan. Mistä tällainen linjanveto oikein johtui?
Luther asetti Jumalan sanalle sisällöllisen kriteerin. Ne tekstit, jotka eivät ajaneet (Lutherin) Kristus-keskeistä armonoppia eivät voineet olla Jumalan sanaa. Luther tunnustautuikin ystävilleen erityisesti 2. Makkabilaiskirjan vastustajaksi (yhdessä Esterin kirjan kanssa), koska ”ne sisältävät liian monta pakanallista luonnottomuutta”. Mihin tämä karski ilmaus viittaa?
Toisessa Makkabilaiskirjassa puhutaan mm. siitä, kuinka edesmenneet pyhät miehet rukoilevat hellittämättä kansansa puolesta (2. Makk. 15:12–14). Tätä kohtaa on käytetty raamatullisena perusteena pyhien avuksi rukoilemiselle. Luther ei hyväksynyt tätä. Lutherin ja hänen seuraajiensa mukaan pyhien avuksi rukoilemisella ei ole raamatullista perustetta. Kuten edellä huomattiin, raamatullinen pohja tälle traditiolle löytyy kyllä, muttei siitä pyhien tekstien luettelosta, jonka Luther hyväksyi.
Luther luokitteli edellä mainitulla tavalla myös Uuden testamentin tekstejä. Parhaimpiin teksteihin kuuluivat Johanneksen evankeliumi ja esimerkiksi Paavalin Kirje roomalaisille. Sen sijaan huonoimpiin teksteihin lukeutuivat Heprealaiskirje, Pietarin toinen kirje, Jaakobin ja Juudaan kirjeet sekä Johanneksen ilmestys. Lutherin mukaan Ilmestyskirja ”ei ole Pyhän Hengen aikaansaannos” ja Jaakobin sekä Juudaan kirjeet eivät ole ”apostolisesta hengestä” lähtöisin. Nämä Luther sijoitti raamatunkäännöksensä loppuun numeroimattomaksi liitteeksi. Näin nämä tekstit saivat käytännössä saman aseman kuin Vanhan testamentin apokryfikirjat. Nykyinen raamatunlukija on tottunut näkemään (Lutherin vaikutuksesta) nämä kirjoitukset yhä edelleen raamatunkäännösten lopussa. Käsikirjoituksissa tekstien järjestys on kuitenkin eri. Apostolien teot nimittäin kopioitin yhdessä katolisten kirjeiden kanssa hyvin varhaisesta vaiheesta lähtien. Bysantin aikana oli hyvin yleistä, että Apostolien teot jatkui suoraan Jaakobin kirjeellä sekä muilla katolisilla kirjeillä. Paavalin kirjeet oli usein sijoitettu vasta näiden jälkeen ennen ilmestyskirjaa.
Jaakobin kirje oli erityisen ongelmallinen Lutherille, koska se näyttää olevan ristiriidassa Roomalaiskirjeen kanssa. Roomalaiskirjeen jae 3:28 oli koko Lutherin ajattelun ja teologian keskus. Se oli niin tärkeä, että Luther teki erään lisäyksen jakeeseen: ”Katsomme siis, että ihminen tulee vanhurskaaksi yksin uskosta ilman lain vaatimia tekoja”. Sanaa ’yksin’ ei löydy yhdestäkään käsikirjoituksesta. Se löytyy ainoastaan Lutherin Raamatusta. Lisäämällä sanan ’yksin’ Luther sai teologialleen (”yksin uskosta”) raamatullisen perusteen ja pohjan. Samalla hän asetti Roomalaiskirjeen vastakkain juuri Jaakobin kirjeen kanssa. Jaakobin kirjeessä nimittäin lukee, että usko yksinään ilman tekoja on kuollut. Ei ole siis ihme, että Luther halusi erottaa Jaakobin kirjeen muista varsinaisista Uuden testamentin teksteistä.
Johtopäätöksiä
Arvostellessaan aikansa katolista kirkkoa ja sen traditioita (joista useimmat olivat peräisin jo jakamattoman Kirkon ajoilta) Luther otti itselleen Kirkon roolin. Hän määritteli pyhien tekstien kokoelman rajat ja sen, kuinka näitä tekstejä tuli tulkita.
Luther muokkasi siis Jumalan sanasta mieleisensä. Yksi mies otti saman roolin, joka oli ollut Kirkolla ja kirkolliskokouksilla lähes 1500 vuotta. Hän oli löytänyt yhden totuuden (Room. 3:28) ja kaiken piti olla linjassa tämän kanssa. Jos jokin erosi tästä, se ei ollut Jumalan sanaa eikä oikeaa oppia.
Lutherin raamatullisuus oli siis hyvin suhteellista. Luther saattoi esimerkiksi tuomita Kirkon asettamat paastopäivät ja päivittäiset rukoushetket, vaikka esimerkiksi jatkuvan rukouksen periaatteella on vankkumaton raamatullinen pohja (Room. 12:12, Ef. 6:18, Kol. 4:2, 1. Tess. 5:17). Toisaalta Luther peräänkuulutti Kristus-keskeisyyttä, muttei pitänyt tarpeellisena noudattaa Kristuksen omia käskyjä esimerkiksi juuri paastoon liittyen (Matt. 6:16–18).
Lutherin perintö
Lutherin harjoittama valikoiva raamatullisuus siirtyi perintönä myöhemmille protestanttisille sukupolville. Hän avasi portit yhä villimmille tulkinnoille Raamatun sanomasta, koska tulkitsijana ei ole vuosituhantinen traditio, vaan yksittäiset ihmiset.
Miten käy puulle, joka leikataan sen juuristaan? Se näivettyy ja kuolee pois. Näin on käynyt lukemattomille protestanttisille kirkoille (ja tulee käymään), jotka edelleen jatkavat jakautumistaan.
Miten on sitten käynyt esimerkiksi itäiselle kirkkokunnalle? Se ei ole jakautunut samalla tavalla kuin protestanttiset kirkot, ja yksi syy on se, että se nojaa edelleen Kirkon tulkintatraditioon, joka ammentaa esimerkiksi kirkkoisistä ja heidän opetuksistaan. Se jatkaa edelleen sitä prosessia, joka alkoi ensimmäisistä kokemuksista ylösnousseesta Jeesuksesta. Itäisen kristikunnan juuret menevät edelleen alkukirkkoon, josta se ammentavat voimaa tähän päivään.
Se jatkaa evankeliumin elävää välittämistä ja dialogia Kirkon, Tradition ja Raamatun välillä.