Kävelin tuttua polkua, satoja kertoja tallaamaani, kohti lapsuuden uimarantaa. Pää oli raskas opintopaineista, taloushuolista, tuhannesta muistettavasta ja hoidettavasta askareesta. Tietoisuuteni ulkoreunalla rehotti ja lemusi ja surisi, eli murehtiva henkeni raahautui raskaasti luonnon yllä.
Mitä silloin tapahtui, en tiedä, mutta äkkiä olin ulkona ajatusteni pimeästä tunnelista, ympärilläni aurinkoa kohti kurottuva luomakunta, täynnä värejä, tuoksuja ja ääniä, joiden keskellä olin vielä äsken ryskänyt menemään kuin panssarivaunu.
Se oli sama joutomaa. Mutta se oli paratiisi. Kaunis, kauniimpi, kaunein – vertailumuodot kävivät hyödyttömiksi, koska se oli Kauneuden täyteyttä. Luomakunta Jumalassa kuin tulessa kulumaton palava pensas.
En ole sen koommin päässyt yhtä vapaaksi huolieni tunnelista, enkä sen myötä hengittänyt sisääni yhtä täyttä iloa ja kauneutta. Mutta jotakin kommelluksesta jäi puseroon, nimittäin muisto ja oivallus: Paratiisi, josta me olemme langenneet ulos, ei ole jossakin kaukana, vaan tässä ja nyt. Elämme ihmeellisen kauneuden keskellä – ja rakennamme sen päälle harmaita elämän ohitusteitä.
Koska paratiisi on tässä ja nyt, olen minä itse ilmeisesti jossakin ihan muualla. Onneksi olen saanut paluumatkalle oivallisia oppaita, nimittäin lapset. Lapset elävät vielä toinen jalka paratiisissa, kunnes me aikuiset vihimme heidät realiteettien synkkiin mysteerioihin ja hoputamme elämän kilparadalle.
Lapset luovat ympärilleen aivan toisenlaista aikaa, jota ei mittaa kello, vaan perhosen lento tai puron virtaus, puumajan rakennus tai hiekkalinnan hajoaminen hiljalleen aaltoihin. Antakoon Jumala meille aikuisille anteeksi kaikki ne kerrat, jolloin nämä lasten aikakaudet ja valtakunnat sortuvat meidän kiukkuiseen käskytykseemme. Me opetamme heille, mikä on tärkeää! Muistakaa aina kello!
Ja vielä lapset luovat ympärilleen aivan toisenlaista järjestystä, jota ei mittaa hyöty, vaan aivan erityiset kepit, kivet ja kävyt, tai kummat esineet, kokonaisuutensa kadottaneet osaset jostakin. Lapsi antaa niille ihmeellistä arvoa, kunnes me jälleen käskytämme heitä palauttamaan ne pihalle tai heittämään roskiin. Me opetamme heille, mikä on tärkeää! Hankkikaa ja säästäkää rahaa, että voitte ostaa itsellenne jotakin hyödyllistä ja erityistä! Ja pitäkää vaatteenne ja huoneenne tahrattomina, yhtä puhtaan valkoisina kuin meidän mielikuvituksemme!
Seurakuntamme lastenleiri järjestetään tänä kesänä teemalla ”luomakunta”. Kokoonnuimme leirin aikuisten työntekijöiden ja nuorten ohjaajien kesken suunnittelemaan leirin ohjelmaa, jossa luomakunnan kiitollinen ihmettely, kunnioittaminen ja varjeleminen tulee esille leikin, luovuuden, rukouksen, sekä Raamatusta ja pyhien elämästä ammentavan opetuksen kautta.
Teimme perustavan linjauksen. Meidän ympäristökasvatuksemme ei lähde liikkeelle aikuisten huolesta ja huolehtimisesta, sen siirtämisestä lapsille vastuun- ja velvollisuudentuntona. Sen sijaan lähdemme liikkeelle tästä lasten ”kaksoiskansalaisuudesta”, kirkkaammasta paratiisin muistosta, lasten erityisestä eläytymisen ja ihmettelyn lahjasta. Luomakunta saa nyt puhua, ja lapset saavat toimia tulkkeina meille aikuisille. Tämän mahdollistaminen on tietenkin aikuisten työ ja ponnistus.
Kuten kaikilla lastenleireillä keräämme talteen kännykät, katsomme toisiamme valoisasti kasvoihin neljän päivän ajan, tuijotamme leiritulta ja pulahdamme saunasta järveen. Iltarukouksissa tuohustulet tuikkivat lasten kirkkaista silmistä, jotka jaksavat pysyä auki vielä papin iltakertomuksenkin ajan. Päivät täyttyvät turvallisesta menosta ja melskeestä, leikistä ja naurusta, mutta myös hiljaisuuden kuuntelemisesta leirikirkossa.
Opin koko ajan enemmän arvostamaan sitä työtä, jota tehdään seurakuntien leireillä joka ikisessä tehtävässä, nuoresta ohjaajasta aina leirin johtajaan. Kun näen minkälaisella valolla ja lämmöllä lapset on ladattu heidän lähtiessä kotimatkalle (samalla kun heidän kännykkänsä on pimeänä, lataamatta jääneenä ja unohtuneena), kiitän Jumalaa ja hänen uutteria palvelijoitaan. Moni lapsi saa kesän parhaat kokemuksensa leirillä. Jollekin ne voivat olla elämän pelastavia muistoja. Pilkahduksia paratiisista.