Hyvät ajatukset omasta kirkkoyhteisöstä luovat perustan terveelle identiteetille oman kirkon jäsenenä. Toisinaan se voi kuitenkin johtaa asenteellisuuteen toisia kirkkoja ja kristittyjä kohtaan. Vanhoissa kirkoissa tämä asenteellisuus rakentuu toisinaan illuusiolle oman kirkon jakaantumattomuudesta.
Kirkko on uskontunnustuksemme mukaan yksi, pyhä, katolinen ja apostolinen. Kirkko ei ole kuitenkaan välttynyt jakaantumisilta. Ilmiö ei ole uusi, sillä kirkon jakaantuminen alkoi pian sen synnyn jälkeen. Jakaantumiset ovat olleet sekä täysiä kirkkojen eroja toisistaan tai skismoista johtuvia yhteyden katkaisuja oman kirkkoperheen sisällä. Jälkimmäiset ovat saattaneet myös välirikon syventyessä johtaa täyteen kirkon jakaantumiseen.
Kirkon alun jakaantumisia
Jo apostolien ajan kirkossa ilmeni jakaantumista ja ristiriitoja (1. Kor. 1). Jakolinjoja syntyi myös juutalais- ja pakanakristittyjen välille, ja niitä ratkottiin apostolien konsiilissa. Apostolit myös riitelivät. (Ap.t. 15) Jo varhain alkoi syntyä erilaisia kristillisiä yhteisöjä.
Jakaantumiset jatkuivat sekä opillisista että muista syistä. Esimerkiksi 400-luvulla eriytyi useita bysanttilaisesta kristillisyydestä erillisiä vanhoja kirkkoja, joiden käytännöt ovat lähellä omaamme. Näitä ovat esimerkiksi Aleksandrian koptilaisortodoksinen, Armenian apostolinen, Etiopian ortodoksinen, Antiokian syyrialaisortodoksinen, Intian syyrialais-malankarilainen ja Eritrean ortodoksinen kirkko eli orientaaliset kirkot sekä itä-syyrialainen (assyrialainen) kirkko. Näissä on syntynyt osin myös uusia jakaantumisia.
Suuri skisma jakoi kirkon 1054
Vuoden 1054 skisma jakoi silloisen Euroopan ja Välimeren alueen kirkon länteen ja itään, roomalaiseen ja bysanttilaiseen kirkkoon. Tätä aiemmat jakaantumiset olivat vielä esimakua tulevasta, mutta suurta skismaa voidaan pitää monien myöhempien jakaantumisten ”äitinä”.
Lännessä kirkko jakaantui 1500-luvun vaiheilla muun muassa luterilaisiin, kalvinistisiin, zwingliläisiin, anglikaanisiin ja anabaptistisiin kirkkoyhteisöihin (reformoitujen kirkkojen ryhmä), ja niistä myöhemmin syntyneisiin eri kirkkoihin.
Jakaantumista tapahtui myös idässä
Eri patriarkaatit muodostivat ortodoksisen kirkkoyhteisön. Jakaantuminen ei kuitenkaan pysähtynyt edes idän kirkossa suureen skismaan. Kaikkia nykyisiä ortodoksisia patriarkaatteja ei ole jokaisessa paikalliskirkossa tunnustettu. Syyt tähän liittyivät varsin usein arvovaltakysymyksiin.
Esimodernin ajan esimerkkeinä jakolinjoista voidaan mainita 1400-luvulla tapahtunut Venäjän kirkon yksipuolinen irtaantuminen Konstantinopolista. Tämä muutos saatiin kuitenkin soviteltua. 1600-luvulla Venäjällä syntyi vanhauskoisuus patriarkka Nikonin uudistuksien vuoksi. 1900-luvulle tultaessa Venäjän vallankumouksen seurauksena syntyi venäläinen ulkomaan kirkko erotuksena Neuvostoliitossa toimineelle ortodoksiselle kirkolle. Nykyään tämä kirkko on itsehallinnollinen osa Venäjän kirkkoa.
Suomen kontekstissa tunnettua on myös kalenterikysymysten aiheuttamat jakolinjat, jotka heijastuivat aikanaan muun muassa Valamon luostariin. Ortodoksisessa maailmassa on myös vanhakalenteristien skismaattisia ryhmiä, jotka vastustavat valtaosassa ortodoksisessa maailmassa käytössä olevaa korjattua juliaanista kalenteria.
Yhtenä nykypäivän jakaantumisen esimerkkinä on myös Athos-vuorella sijaitseva luostari, joka on ollut yli viisikymmentä vuotta kapinassa Ekumeenista patriarkaattia kohtaan teemalla ”ortodoksisuus tai kuolema”, myös asein.
Tämän vuosisadan jakaantumisia
Viimeisin skisma ortodoksisten kirkkojen sisällä on Ekumeenisen patriarkaatin ja Venäjän patriarkaatin ehtoollisyhteyden katkeaminen, joka tapahtui Venäjän kirkon toimesta.
Suhtautuminen Ukrainan sotaan on jakanut ortodoksisia kirkkoja eri leireihin. Oma kirkkomme on tuominnut Venäjän laittoman hyökkäyksen ja Venäjän kirkon asenteen sotaa kohtaan. Sotaan liittyy myös Ukrainan ortodoksisten kirkkojen asettuminen eri patriarkaattien alaisuuteen. Myös muualta löytyy esimerkkejä maan sisällä tapahtuneista jakaantumisista erilaisin perusteluin, esimerkkinä vaikkapa Viro.
Ortodoksista kirkkoperhettä on piinannut jo pitkään myöskin etnisten kirkkoyhteisöjen synty sen sijaan, että kansallinen kirkko ottaisi yhteyteensä eri kansallisuudet. Suomessa kirkko lienee onnistunut parhaiten välttämään tämän ansan. Paikallisesti ortodoksisissa kirkoissa on myös omia ryhmiin tai ”tunnustuskuntiin” jakaantumisia, näin myös jossain määrin Suomessa. Lisäksi seurakunnissa on toisinaan eripuraa ja jakolinjoja ihmisten välillä.
Kohti nöyryyttä
Kuten voimme pienellä pintaraapaisulla havaita, ortodoksinen maailma on varsin jakaantunut. Äkkinäisesti ajatellen jakaantuneisuus voi olla masentava näky ortodoksisuuden tilasta. Positiivisesti ajateltuna siihen kätkeytyy kuitenkin nöyryyden kasvun mahdollisuus.
Jakaantumiset eri kirkkoihin tai kirkon sisällä ovat vain osin seurausta suurista opillisista eroista, joiden merkitystä ei voida vähätellä. Osa syistä liittyy kuitenkin väärinkäsityksiin tai valtataisteluun. Tämän näkeminen kutsuu nöyrään asennoitumiseen, jota seuraten erimielisyyksiä voidaan myös sovitella. Helppoa se ei ole, sillä se edellyttää kaikkien osapuolten nöyrtymistä.
Nöyryyteen kutsuu myös ortodoksinen käsitys kirkosta yhteisönä, joka on säilyttänyt ”oikean ylistyksen”. Mikäli todella ajattelemme kirkkomme edustavan apostolista traditiota, joudumme samalla myöntämään, että kirkon jakaantuneisuuden erityinen vastuu painaa omilla olkapäillä.
Jakaantumisen syyt eivät ole koskaan pelkästään yksipuolisia. On hyvä muistaa, että bysanttilainen kirkko oli toinen osapuolista suuressa skismassa, jota on seurannut yhä uusia jakaantumisia eri kirkkoyhteisöissä. Jakaantuminen osoittaa, ettemme ole kyenneet kyllin selvästi opettamaan ja kantamaan eteenpäin Kristuksen kirkolle annettua kutsumusta ”että he kaikki olisivat yhtä” (Joh. 17:21).
Kirkollisen itsetuntemuksen perustalta käsin ortodoksisen kirkon vastuu ykseyden rakentamisessa asettaa ekumeenisen työn uuteen valoon. Kirkkomme olemus kutsuu meitä työskentelyyn ykseyden puolesta ja näkemään Kristuksen valkeuden myös toisissa edes silloin, kun itse huomaamme epäonnistuneemme.
Kirkot, ortodoksisuus mukaan lukien, ovat jakaantuneet. Silti evankeliumia on julistettu kaikkialla, myös siellä, minne oma kirkkomme ei ole osannut laskea evankeliumin verkkoja. Toisten kirkkojen työn hedelmiä näemme usein kirkkoomme liittyneissä.
Nöyryys johdattaa ylösnousemuksen iloon
Apostoli Paavali kirjoittaa Filippiläiskirjeessä iloitsevansa siitä, että Kristusta ylipäätään julistetaan. Hän sanoo, että toiset julistivat Kristusta vilpittömin mielin, rakkaudesta, jotkut taas kateudesta ja riidanhalusta, epäpuhtain mielin. Silti Paavali toteaa: ”Mutta ei sillä väliä! Minä iloitsen siitäkin, kunhan Kristusta vain kaikin tavoin julistetaan, oli tarkoitus vilpitön tai ei.” (Fil. 1)
Paavalin sanat kutsuvat näkemään Kristuksen – ei niitä ihmisten heikkouksia, jotka aiheuttavat jakaantumisia. Paavalin asenne johdattaa näkemään nöyrästi omat heikkoutemme ja siitä syntyvät jakolinjat silloin, kun itse julistamme Kristusta riidanhalusta ja vailla rakkautta.
Nöyryydestä syntyy parhainta ortodoksisuutta: hyvää mieltä omasta kirkosta ja arvostusta toisia kristittyjä ja tunnustuskuntia kohtaan. Samalla oman kirkon tradition ja opetuksen arvo kirkastuu sen lainkaan menettämättä merkitystään. Pois jää vain oman jakaantumattomuutemme ja erinomaisuutemme häpeämätön illuusio. Sen takaa avautuu nöyryyden avara maisema ja ilon täyttämä todistus siitä, että Kristus nousi kuolleista koko maailman elämän edestä.