Viime vuoden duuman vaalit sekä Vladimir Putinin äskettäiset valtapoliittiset kannanotot nostavat esiin monia kysymyksiä Venäjän tulevaisuudesta. Täysin toisenlaisen näkökulman sain luettuani Veikko Purmosen tutkimuksen Venäläisen teologian kaksi tietä.
Teos on reilu vuosi sitten Joensuussa ilmestynyt väitöskirja. Siinä Purmonen analysoi syvällisesti Sergei Bulgakovin ja Georges Florovskyn debattia ortodoksisuuden olemuksesta, tehtävästä sekä kasvusta ekumeeniseen avoimuuteen.
Kumpikin teologi teki elämäntyönsä pääosin pakolaisena Pariisissa. Georges Florovskysta (k. 1979) muodostui sodanjälkeisen ajan merkittävin ortodoksinen teologi kahdesta syystä. Hän tarjosi sosialismin kurimuksessa oleville kirkoille selkeän teologisen identiteetin. Tosin se nojautui pelkistetysti ensimmäisen vuosituhannen kirkkoisien ja kirkolliskokousten näkemyksiin, joita hän niputti yhdeksi systeemiksi. Venäläisenä ajattelijana Florovsky onnistui samalla kehittelemään jyrkän vastakohdan idän ja lännen välille. Hänen mukaansa idässä ajauduttiin ”läntiseen vankeuteen” teologisessa ajattelussa. Aluksi se oli latinalaisen skolastiikan kahleissa, sittemmin Pietari Suuren valtioabsolutismin ja lopulta saksalaisen romantiikan ja pietismin vanki.
"Aito kirkko" – mikä se on?
Pariisista ja New Yorkista käsin Florovsky kannusti palaamaan kirkkoisien aikaan. Tämä neopatristisen synteesin ohjelma on lyönyt itsensä läpi jopa suomalaisessa ortodoksisuudessa varsin yksipuolisesti. Kehityksen seurauksena on 2000-luvulla erityisesti se, että moni meistä kuvittelee yhä kuuluvansa ”ainoaan oikeaan kirkkoon”. Onneksi vähitellen enenevässä määrin ymmärrämme, että ”aitoa kirkkoa” löytyy muissakin kirkkokunnissa. Samaan päätyi 1960-luvulla myös Vatikaanin toinen kirkolliskokous Roomassa.
Florovskyn ajattelua on luonnehdittu ”papilliseksi ekumeniaksi”. Tämäntyyppinen virkakeskeisyys on sopinut mainiosti itsevaltaiseen poliittiseenkin kontekstiin. Mutta sen aika on vihdoin ohi. Teologisesti tämä helposti nojautuu ylikorostuneeseen oppiin Kristuksesta Pyhän Hengen kustannuksella. Siitä – vahvasti pelkistäen – ei ole pitkä matka löytää perusteluja piispalliselle despotismille kirkon elämän eri tasoilla.
Florovskyn ylikorostuneen ”oikeaoppisuuden” sijaan Sergei Bulgakov (k. 1944) tarjoaa ortodoksisena ajattelijana avointa totuuden etsijän mieltä. Isä Veikko luonnehtii hänen ajatteluaan ”profeetalliseksi ekumeniaksi”. Niinpä Bulgakovin ajattelu avaa tietä muiden kirkkojen aitoon kohtaamiseen. Kirkkoisien aika antaa perustaa ja suuntaviivoja yhteisölliselle elämälle myös tulevaisuudessa. Mutta Pyhän Hengen työ tarjoaa meille voimavaroja uuteen hengelliseen avoimuuteen suhteessa muihin kirkkoihin. Jollakin tavoin se kannustaa näkemään Jumalan Hengen läsnäolon myös muissa suurissa uskonnoissa ja henkisissä virtauksissa. Joidenkin ortodoksiprofessorien mielestä syvällisin kosminen teologinen visio Maksimos Tunnustajan jälkeen onkin juuri Bulgakovilla.
Tässäkin mielessä Bulgakovin ajattelu on edelläkävijä myös idän kirkon liturgisessa uudistuksessa, joka toi Jumalan kansan ja yhteisen jumalanpalveluksen kirkon elämän ja itseymmärryksen keskiöön. Hän oli myös vapautuksen teologian edelläkävijä. Eikä syyttä, sillä hän vastusti klerikalismia ja oli huolissaan kirkon heikosta uskottavuudesta siksi, että se toimi läheisessä yhteistyössä tsaarivallan kanssa. Eivätkä ajat ole tainneet paljon muuttua sen jälkeenkään. Siksi Bulgakovia on tänään tarpeen ahkerasti lukea Venäjän kirkossa, mutta myös Suomessa.
Tästä tutkimuksesta on kaukana monen mielikuva ortodoksisuudesta itsekeskeisenä ja yltiöpäisen ”oikeaoppisena”. Mekin vähitellen oivallamme, että avoimuuteen ja postmodernin maailman kohtaamiseen on kirkolla varaa, kun sillä on vankka ja katkeamaton yhteisöllinen traditio apostolien ajasta huomiseen. Tällä linjalla meidänkin on syytä jatkaa.
Isä Veikon väitöskirja on näyttö kirjoittajansa valtavasta oppineisuudesta. Teos osoittaa myös kykyä tulkita usein yksiäänisenä pidettyä ortodoksista ajattelua moniäänisenä, sekä nähdä kristillisten kirkkojen yhteiset haasteet uudenlaisina mahdollisuuksina tulevaisuudelle. Tämä on isä Veikon elämäntyön pysyvä anti kirkolle.
Veikko Purmonen: Venäläisen teologian kaksi tietä: Sergei Bulgakovin ja Georges Florovskyn välinen ortodoksisen teologian identiteettiä ja ekumeniakäsitystä koskeva debatti (Itä-Suomen yliopisto, 2020).
Pääkuva ylhäällä: Metropoliitta Ambrosius. Kuva: Vlada Wahlstén
Tutkimus löytyy täältä pdf-muodossa.
Muokattu 14.1.2022 klo 09:37 lisäämällä linkki tutkimukseen.