Reidar Särestöniemi (1925–1981) oli kittiläläinen professori ja kuvataiteilija, jonka tauluissa toistuvat Lappi-aiheet ja vahvat värit – sekä ortodoksiset luostarit. Ortodoksisesta kirkosta lainaava symboliikka tuli Särestöniemen töihin Leningradissa Ilja Repin -instituutissa vietettyjen vuosien (1956–1959) myötä. Ortodoksinen perinne ja ikonitaide viehättivät Särestöniemeä, kuten muutkin uskonnot ja aatteet. Koulutettu ja lukenut Särestöniemi matkusteli paljon ja oli aina valmis päivittämään uskomuskudelmaansa.
Myytti karkasi käsistä
– Media esitti Reidar Särestöniemen Lapin shamaanina, puolieläimenä ja taruolentona, vuonna 2025 julkaistun elämäkerran Sarviini puhkeaa lehti – Ihmeellinen Reidar Särestöniemi kirjoittanut Noora Vaarala kertoo.
– Aluksi Särestöniemi ruokki myyttiä itsestään, mutta sitten se lähti käsistä. Särestöniemestä tehtiin epätodellinen olio, muka itseoppinut. Tosiasiassa hän oli klassisen koulutuksen saanut, monitahoinen ihminen. Hän oli lahjakas kirjoittaja ja aktiivinen kannanottaja luonnonsuojeluasioissa. Voimakastahtoisuudestaan huolimatta hän otti raskaasti etelän taidepiireissä kohtaamansa torjunnan. Lisäksi hänen piti piilottaa identiteettinsä ja suurin rakkautensa. Hän koki olonsa ulkopuoliseksi, koska ei saanut olla se, joka hän oli.
Homoseksuaalisuus poistettiin Suomen rikoslaista vuonna 1971 ja tautiluokituksesta vasta Särestöniemen kuolinvuonna eli vuonna 1981. Esimerkiksi Särestöniemen rakkaussuhdetta Yrjö Kaijärveen olisi siis pidetty paljastuessaan rikollisena. Särestöniemelle itselleen homoseksuaalisuus oli selkeä, ongelmaton ja riemukaskin asia. Ongelmia aiheutti vain yhteiskunnan suhtautuminen siihen.
– Lähi- ja perhepiirissä Särestöniemi sai olla oma itsensä, tämän läheisiä haastatellut Vaarala kertoo. Perheellä oli Reidariin yhtä aika lempeä ja pragmaattinen lähestymistapa: ei toista voi pakottaa muuttumaan, joten kukin saa olla kuten on.
Perheessä lestadiolaisuutta ja kommunismia
Reidarin äiti Alma oli luonnon henkiin uskova Ruijan suomalainen, joka kääntyi vanhoillislestadiolaisuuteen Reidarin ollessa lapsi. Isä Matti oli korpikommunisti, joka liittyi kirkkoon vasta paikallisten virkamiesten pakottamana. 8-vuotiaan Reidarin vei kastettavaksi hänen opettajansa. Oman lisänsä Reidarin kotona sekoittuvaan lestadiolaisuuteen, kommunismiin ja luonnon mystifiointiin toivat talon vieraiden kertomukset.
– Talossa pysähtyi saamelaisia poronhoitajia ja Ounasjokea pitkin matkaavia kulkijoita. Reidar kuuli tarinoita, myös yliluonnollisia, sekä oppi paljon erilaisista maailmankuvista, vaikka koti sijaitsi syrjässä tiettömän taipaleen takana, Vaarala selittää.
Lapissa on aina liikuttu paljon ja ylläpidetty yhteyksiä niin Norjaan kuin Venäjään. Valikoimaa katsomusasioissa on siis ollut runsaasti.
– Lapissa lestadiolaisuus on ollut esimerkiksi Pohjanmaata sallivampaa, itsekin Kittilästä kotoisin oleva Vaarala miettii lisäten, että esimerkiksi lestadiolais–kommunistiset perheet eivät olleet tavattomia. Reidarilla oli kuitenkin erityisen suvaitsevainen perhe. Etenkin äiti tuki poikansa taiteellista uraa ja oli tukija myös persoonan ja identiteetin suhteen, Vaarala jatkaa.
Reidar piti virsien laulamisesta – hän lauloi niitä aikuisenakin maalatessaan – ja kävi usein kirkoissa. Reidar ei ollut tunnustuksellinen, vaan pikemminkin etsi pyhää moninaisen uskonnollisen kudelman puitteissa. Leningradin-vuosina Särestöniemi tutustui ortodoksisiin kirkkoihin ja ikoneihin sekä keskusteli ortodoksien kanssa. Vaarala näkee, että tällä oli uskonnolliselta kannalta vahva vaikutus Särestöniemeen. Vaikkei Särestöniemi tiettävästi edes harkinnut ortodoksiseen kirkkoon liittymistä, kiinnostus tähän kirkkoon oli vahva.
– Uskonto ei ollut Reidarille uhka. Hän ajatteli, että kaikki tutkivat samoja asioita – hänkin omalla tavallaan. Ylipäätään Reidar oli utelias maailmaa ja ihmisiä kohtaan.
Leningradissa suojasään aikaan
Taidehistorioitsija Marju Rönkkö tekee Lapin yliopistossa väitöskirjaa Särestöniemen opiskeluvuosista Leningradissa. Rönkkö on kirjoittanut ajanjaksosta myös kirjaan Kaiken tahdon sanoa värinä (2025). Opiskeluvuodet Neuvostoliitossa olivat Rönkön mielestä erityisen merkityksellisiä Särestöniemelle: siellä hän löysi oman, vapaan aihepiirinsä ja vapaan muotokielensä. Ideologisen sanoman sijasta maalauksiin ilmestyi mielikuvituksesta kumpuavia hahmoja, kuten sinisiä pässejä, sekä pohjoisen aiheita.
– Reidar kypsyi ja löysi itsensä siellä. Väritkin vapautuivat hänen töissään. Joskus täytyy lähteä kauemmas kotoa, että löytää itsensä.
Särestöniemi opiskeli Neuvostoliitossa ns. suojasään aikaan, mikä tarkoitti kulttuurielämän rajoitettua vapautumista. Eremitaašissa pidetyssä ranskalaisen taiteen näyttelyssä Särestöniemi pääsi rauhassa tutkimaan Picasson ja muiden modernistien töitä. Hän kävi usein myös Venäläisen taiteen museossa tutkimassa ikoneita sekä luki ikonitaidetta käsitteleviä kirjoja. Särestöniemi ihastui erityisesti Andrei Rublevin ikoneihin.
Särestöniemi ei itse opiskellut ikonimaalausta, mutta visuaalisena ja kuvien katselusta nauttivana ihmisenä hän imi paljon vaikutteita ikonitaiteesta. Vaikutus on nähtävissä opiskelutovereista tehdyissä luonnoksissa: niissä ihmisillä on mantelisilmät ja ihminen on kuvattu suoraan edestä ikoneille tyypillisellä tavalla, Rönkkö selittää.
Reidar on ehkä myös hankkinut ikoneita. Vanhan Särestön seinillä oli ainakin Anton eli Reidarin veljen Anttu Särestöniemen aikaan ikoneita, jotka näkyvät vuonna 1994 otetussa kuvassa.
Leningradissa Särestöniemi tutki ja luonnosteli myös ortodoksisia kirkkoja. Yhden tällaisen luonnosvihon hän antoi myöhemmin presidentti Urho Kekkoselle. Hän luonnosteli ainakin Pyhän Nikolaoksen merikatedraalia sekä Kristuksen ylösnousemuksen katedraalia eli Verikirkkoa. Monet kirkot olivat kiinni tai toisessa käyttötarkoituksessa, mutta on mahdollista, että Särestöniemi näki ikoneita myös kirkkoympäristössä – jos ei Neuvostoliitossa, niin ainakin muissa maissa.
“Minä olen luostari”
– Ortodoksisten kirkkojen "sipulikupolit" houkuttelivat Särestöniemeä visuaalisesti, Vaarala pohtii.
– Luostari edusti turvapaikkaa, jossa sai olla suojassa syrjinnältä. Luostarit näyttäytyivät hänelle hyvinä paikkoina.
Myös Rönkön mielestä luostari tarkoitti Särestöniemelle turvapaikkaa tai kotia – ja toisinpäin: Särestöniemen pientila voidaan nähdä taiteilijan maallisena luostarina. Särestöniemelle koti ei tarkoittanut vain nykyään museona toimivaa kotitilaa, vaan se kattoi koko pohjoisen arktisen alueen aina Jäämeren rannalle saakka, missä hänen äitinsä oli syntynyt. Näin ollen koko pohjoinen edusti Särestöniemelle myös luostaria.
Särestöniemi jopa suunnitteli ja teetätti itselleen luostarikuvioisen villatakin 1950-luvulla. Sen lisäksi, että hän tavallaan pukeutui luostariin, hän tapasi todeta “Minä olen itse luostari.” Tämä luostariin samaistuminen tai luostariksi identifioituminen alkoi niin ikään 1950-luvulla.
– Särestöniemi käsitteli luostariteemaa omintakeisesti, Rönkkö summaa.
– Hän pukeutui siihen ja ajatteli itse olevansa luostari. Hän oli kokenut luostarit hyvin voimakkaasti, koska teema kulki hänellä aina mukana.
Luostariteema jäi Leningradin-vuosien perintönä pysyvästi Särestöniemen taiteeseen. Trifonan luostarista hän teki useita muunnelmia, kuten Lokatt-maalauksen, jossa luostarilla on linnunjalat samaan tapaan kuin venäläisen sadun mökillä.
– Maalauksessa Luostari Yoldianmeren rannalla hän maalasi itsensä luostariin, Rönkkö lisää. Mainittu teos löytyy Aineen taidemuseosta.
Reidarin syntymästä tulee 14.5.2025 kuluneeksi sata vuotta. Tätä juhlistetaan useilla näyttelyillä ja tapahtumilla. Näyttelyt ovat olleet valtavan suosittuja, mikä kertoo Särestöniemen teosten ajattomasta puhuttelevuudesta.
Kaikki Reidar 100 -juhlavuoden tapahtumat: https://www.reidar100.fi/juhlavuoden-tapahtumat
Pääkuvat ylhäällä: Reidar Särestöniemi kotonaan Särestössä vuonna 1973. Kuva: Pentti Vänskä/Museovirasto/Finna ja Heikki Rissanen/Särestöniemi-museo