Boris Godunov tuo ortodoksista traditiota oopperanäyttämölle Olavinlinnassa

Savonlinnan Oopperajuhlien kesän 2025 kruunaa Modest Musorgskin mestariteos Boris Godunov. Tämä Aleksandr Puškinin näytelmään pohjautuva väkevä ooppera tarjoaa kokemuksen, jossa yhdistyvät tutut kirkolliset perinteet ja ajaton kertomus ihmissielun kamppailusta.

Kun tämä monumentaalinen teos astuu Olavinlinnan historiallisten muurien sisälle, syntyy ainutlaatuinen yhteys menneisyyden ja nykyisyyden välille. Linnaan on vuosisatojen aikana mahtunut niin rukousta kuin konflikteja, rauhaa ja sotaa. Ortodoksisen tradition yhteys linnaan ei ole vain teoksen tuoma: jo 1800-luvulla, ennen varsinaisen kirkon valmistumista kaupunkiin, Olavinlinnan muurien sisällä harjoitettiin myös ortodoksista kirkollista elämää.

Boris Godunov ei ole vain viihdettä – se on matka, joka haastaa kuulijan elämän perimmäisten kysymysten äärelle.

Legendaaristen tulkintojen jatkumossa

Boris Godunov on komeaäänisten bassojen juhlaa – tummat miesäänet luovat teokselle auktoriteetin ja syvyyden tunnelman. Syvät bassot hallitsevat teosta – Boriksen rooli itsessään on yksi oopperakirjallisuuden vaativimmista bassorooleista.

Boriksen monumentaalisen roolin ovat tulkinneet aikaisemmin oopperamaailman suurnimet: Jaakko Ryhänen, Matti Salminen, Kim Borg, Aarne Vainio ja Martti Talvela. Yli 120 esityksen kautta teos on vakiinnuttanut paikkansa suomalaisen oopperakulttuurin keskiössä.

Matti Salminen Boris Godunovina vuonna 2015, Kuva: Soila Puurtinen/Savonlinnan Oopperajuhlat

Nyt Savonlinnassa debytoi Mika Kares Boris Godunovin järkälemäisessä roolissa. Martti Talvelan ja Matti Salmisen legendaaristen tulkintojen jälkeen on jännittävää nähdä, miten uusi sukupolvi ottaa haltuun tämän psykologisesti monimutkaisen hahmon.

Luostarin hiljaisuudesta kansan huutoon

Tarina sukeltaa syvään itäisen kristillisyyden maailmaan, kun osa tapahtumista sijoittuu luostariin. Vanha munkki Pimen kirjoittaa historiaa kynttilänvalossa keljaansa vetäytyneenä, luoden teoksen kontemplatiivisen sydämen. Munkin hiljainen rukoilu edustaa ortodoksisen tradition katkeamatonta ketjua, joka yhdistää sukupolvet toisiinsa rukousperinteen kautta.

Äkisti tämä hiljaisuus räjähtää valtaviksi kansankohtauksiksi, joissa kuoro nostaa äänensä niin rukouksessa kuin kapinassa. Kansan ääni kuuluu läpi koko oopperan – se rukoilee, valittaa, juhlii ja tuomitsee. Kontrasti on tahallisen järkyttävä: yksityisestä mietiskelystä kollektiiviseen huutoon.

Teoksen musiikillinen voima syntyy massiivisen orkesterin ja kuoron yhdistelmästä. Kuoro ei ole taustakoriste vaan elävä draaman osapuoli. Se on kansan ääni, kirkon ääni, historian ääni. Erityisesti suurissa kohtauksissa kuoron voima kasvaa äänimuuriksi, joka täyttää akustisen tilan.

Kirkollisten sävelmien rikkautta

Musorgskin musiikillinen kieli ammentaa itäisen kirkon tradition lähteistä. Teoksessa kuullaan ikivanhojen kirkollisten hymnien kaikuja, jotka säveltäjä on sulattanut rohkeaan, moderniin ilmaisuun. Kirkonkellojen kilinä kantaa läpi koko draaman – ne soivat rytmiä, jossa aika muuttuu ikuisuudeksi.

Säveltäjällä on käytössään hämmästyttävän laaja keinovalikoima: yksinkertaisista lastenlauluista riemastuttavaan intohimoon, mustasta huumorista hartaisiin rukouksiin, demonisesta taivaalliseen.

Erityisen vaikuttavia ovat kohtaukset, joissa kuoro laulaa kirkkokansalle tuttuja sävelmiä. Nämä hetket muistuttavat liturgian kauneudesta – siitä tavasta, jolla sana ja sävel yhdistyvät rukoukseksi ja yhteinen laulu kurkottaa kohti taivasta.

Musorgskin harmoniamaailma on samaan aikaan rohkeasti innovatiivista ja syvän kunnioittavaa kirkon omaa musiikkiperintöä kohtaan. Säveltäjä ei kopioi vanhoja sävelmä, vaan hengittää niihin uutta elämää säilyttäen kuitenkin niiden alkuperäisen luonteen.

Synnin ja sovituksen tematiikkaa

Psykologinen draama purkautuu synnin ja anteeksiannon ikuisten teemojen ympärille. Tsaari Boris kantaa syyllisyyttä murhasta. Nicola Raabin ohjaus sijoittaa Boriksen symboliseen kultahäkkiin – korkealle kansansa yläpuolelle, vailla yhteyttä siihen. Teos ei tarjoa helppoja vastauksia, mutta osoittaa kärsimyksen ja katumuksen merkityksen hengellisessä kasvussa.

Munkkien roolit – erityisesti viisas Pimen (Timo Riihonen) ja railakas Varlaam (Matti Turunen) – piirtävät esiin kirkollisen elämän koko kirjon askeettisesta syvyydestä kansanomaiseen hengellisyyteen. Pimen edustaa pohtijaa: hän on kronikoitsija ja rukoilija, joka kirjoittaa historiaa omasta näkökulmastaan saattaen hallitsijoiden salaisuudet seuraavien sukupolvien tietoon. Varlaam puolestaan tuo näyttämölle sen kansanomaisen voimahahmon, joka kohtaa maailman kurjuuden avoimesti.