Olipa kyseessä ortodoksinen kirkkorakennus missä päin maatamme tai maailmaamme, sisään astuessani tunnen kuin olisin tullut kotiin. Traditio kannattelee: jumalanpalveluskaavat ja kirkkotila pyhine esineineen ovat tuttuja, vaikka ihmiset, kieli tai melodiat olisivatkin vieraita. Kirkoissa ortodoksisuuden henki on vahvimmillaan, niiden seinät ovat rukouksella kyllästetyt. Kirkkotila yhdistää saman katon alle kokemuksen ajattomuudesta ja ajallisuudesta, taivaallisesta ja maallisesta sekä yhteisöllisyydestä ja yksilöllisyydestä. Se antaa tilaa hiljentyä, etsiä, aistia ja kohdata.
Kirkot ovat näkyvin osa ortodoksista kulttuuriperintöämme. Pyhäkköjemme kupolit risteineen kertovat itäisestä kristillisyydestä maassamme Katajanokalta Sevettijärvelle saakka. Uskonnollisen merkityksen ohella ne ovat ortodoksisen taiteen ja arkkitehtuurin monumentteja. Jokaisella on oma, ainutlaatuinen historiansa. Lukemattomia ovat myös ne yksilölliset seurakuntalaisten muistot, jotka liittyvät pyhäkköihimme.
Keskustelua ja päänvaivaakin ovat viime vuosina herättäneet kiinteistöistä aiheutuvat kulut. Seurakuntia on kannustettu laatimaan suunnitelmia ja strategioita kiinteistömassansa kunnostustarpeita ja ylläpitokuluja silmällä pitäen. Korjausvelkaa lienee kaikilla, mutta käytettävissä olevat varat vähenevät. Myös väki vähenee etenkin muuttotappiopaikkakunnilla. Onko järkevää laittaa rahaa huonokuntoisen rakennuksen korjaukseen, jos sillä ei ole enää käyttäjiäkään? Kun on etsittävä säästöjä, vaihtoehtoja on vain vähän. Ja siksi seurakunnissa joudutaan tekemään kipeitä luopumispäätöksiä.
Raha on usein törmäyskurssilla arvojen kanssa
Ystäväni totesi jokin aika sitten, että kulttuuriperintö on kaunis sana. Lausahduksen taustalla oli surumielisyyttä ja kenties sarkasmiakin, koska kerta toisensa jälkeen seurakuntien taloudelliset reunaehdot tuntuvat törmäävän yhteisöllisten ja kulttuurihistoriallisten arvojen kanssa. Tästä asetelmasta on vaikeaa herätellä keskustelua rakennustemme säilyttämisestä. Varteenotettavan näkökulman keskusteluun antaa FT Hanna Kemppi artikkelissaan ”Ortodoksisen kirkon rakennettu kulttuuriperintö”, joka on luettavissa Museoviraston julkaisussa Kirkollisten rakennusten hoito ja restaurointi.
Kaikki ennen vuotta 1917 rakennetut pyhäköt on suojeltu lailla. Sitä nuoremmista valtaosa on huomioitu kaavoituksessa. Kirkon on myös itse mahdollista päättää pyhäkön suojelusta. Tätä mahdollisuutta ei ole kuitenkaan käytetty, vaikka keskustelua onkin aika ajoin käyty siitä, tulisiko myös itsenäisyyden ajan rakennuksiamme suojella. Olisiko nyt aika palata tähän kysymykseen?
Meidän tulisi katsoa kirkkomme rakennusperintöä seurakuntarajoja laajemmassa perspektiivissä ja miettiä mahdollisuuksia suojella itsenäisyyden ajan kulttuurihistoriallisesti tärkeät kohteemme. Huolenpito rakennuksistamme ei ole vain seinien ylläpitoa rakennussuojelun nimissä, eikä hengetöntä kulttuuriperinnön vaalimista lainsäädännön edellyttämällä tavalla. Kyse on lopulta siitä, että nykyisillä ja tulevilla seurakuntalaisilla olisi edelleen paikkoja, joissa hiljentyä, etsiä, aistia ja kohdata muita ihmisiä. Ja Jumala.