Kysymys ortodoksisuuden luonteesta esiintyy usein verhoutuneena alakysymyksiin: mikä on oikeaa ortodoksista uskoa, mikä on ortodoksista asennetta, mikä on ortodoksista paastoruokaa. Taustalla häilyvä kattokeskustelu itse ortodoksisuuden kriteereistä pamahtaa ennustettavasti pintaan jossakin vaiheessa.
Tyyppiesimerkissä joku keskustelijoista haluaa kertoa, mikä kuuluu ortodoksisuuteen ja mikä taas ei. Tämä taas osittain tukahduttaa keskustelua, osittain taas ohjaa sitä niihin uomiin, jota kirkon traditio on itsestään, itsensä kanssa ja myös ulkopuolelleen puhunut kautta aikojen.
Vetoaminen perinteeseen, traditioon, isiin, kuuliaisuuteen tai keskustelijoiden askeettisen kilvoittelun tarpeeseen verhoutuu hengelliseksi opetukseksi, joka ei seiso kuitenkaan tukevimmalla mahdollisella pohjalla nettikeskustelussa. Se herättää luonnollisia ja luonnottomiakin vastareaktioita, ja pian ollaan nopeasti uskonnollisen kaninkolon tasoisessa metaväittelyssä siitä, kuka ortodoksisuuden ortodoksisuudesta saa oikein puhua ja miten.
Traditio kurottaa kohti Jumalan valtakuntaa
Seuraavaksi kerron vain omia mielipiteitäni ja tuntemuksiani. Kirjoitan tätä tekstiä itsekin aiheesta turhautuneena ja väsyneenä. Tyydynkin ehdottamaan teologista pakotietä ikuisuusväittelyistä.
Uskontunnustuksessa tunnustamme uskomme kirkon katolisuuteen. Yleensä katolisuus tulkitaan yhteisenä, kaikkea koskevana uskona, jonka kannattelijana ja osallisuuden mahdollistajana on kirkko. Kirkon traditio on kuitenkin katolista sekin, mikä on itsessään jonkinlainen paradoksi. Tietty historiallinen ajanjakso tai ilmentymä kantaa koko tradition täyteyttä samalla, kun viime kädessä jokainen konkreettinen uskonilmaisu (ehtoollista lukuun ottamatta) kykenee ilmaisemaan koko traditiosta vain osan.
Tämä ei johdu vain historiallisen perinteemme pituudesta, vaan siitä tosiasiasta, että Pyhä Henki toimii yhä tänäkin päivänä, ja samalla traditio kurottaa kohti yliajallisuutta, kohti Jumalan valtakuntaa. Niinpä sen ilmaisut maan päällä eivät voi koskaan tyhjentää sitä sulkevasti tai lopullisesti. Sama pätee yksittäisten uskovaisten kohdalla astetta kovemmin: yksikään henkilö ei ole tradition kantaja sen itsensä kokonaisuudessa, vaan korkeintaan hän voi kantaa traditiota oman itsensä täyteydessä Kristuksessa.
Jo tämän yhden henkilön (kirkon, luostarin, koulukunnan) ylittävä tradition olemus tarkoittaa katolisuudessaan sitä, että ortodoksisuudessa ei ole guruja. On toki hengellisiä ohjaajia, rippi-isiä ja pyhiä, mutta ei yksittäistä oikean tradition mittatikkua. Toki oikeassa uskossa on tunnuspiirteensä, mutta niiden vertailupistettä, referenssiä, ei omista kukaan yksittäinen taho.
Keittiöpsykologisesti on kuitenkin kiusaus nähdä ortodoksien parissa tendenssiä ”uskon puolustajan” arkkityyppiin, joka ottaa kantaakseen uskon puhtauden ja perspektiivikseen eräänlaisen ortodoksisen uhanalaisuuden mielenmaiseman. Ensimmäisten vuoden teologian opiskelijan kohdalla tämä on tosin vielä ymmärrettävää, jo pelkästään niin sanotun ylivertaisuusvinouman takia (Dunning-Krugerin ilmiö, jossa vähän asiasta tietävä tai kokematon tuntee suhteettoman suurta itsevarmuutta asianhallinnastaan).
Tämä ei tarkoita, etteikö uskoa tarvitsisi joskus ”puolustaa”, mutta usko ei tarvitse ”pelastusta” niin kuin me ihmiset. Uhriutuminen ortodoksisuuden puolesta, tai yleensä toisten ortodoksien puolesta, ei merkitse samaa kuin uhrautuminen – ja sitä paitsi katolisen uskon perusteiden mukaan yksi uhri, Kristuksen uhri on ollut jo riittävä. Marttyyrit olivat yhteisen uskon tunnustajia, eivät sen ”pelastajia”.
Jos nousemme yleisemmälle tasolle, niin katolista uskonnäkyä voisi ymmärtää elävänä traditiona, joka kykenee pysymään elävänä, samalla sietäen ja myös vaalien keskenään ristiriitaisia elementtejä. Tämä tulee usein mieleeni, kun keskustelu polarisoituu vaikkapa väitettyjen konservatiivien tai väitettyjen liberaalien välillä.
Kirkon historiassa molemmista, ja useammastakin leiristä on ollut edustajansa, ja osaamme suhtautua historiallisiin kiistoihin useimmiten juuri historiallisina, tutkimuksen kohteina tai kuriositeetteina. Miksi vaatisimme omalta ortodoksiselta nykytodellisuudeltamme yksimuotoisuutta, yksilinjaisuutta, monoliittisuutta? Eikö tässä olisi vaarana nimenomaan elävän tradition ohjaaminen yhä kapeampiin ja hapettomampiin poukamiin?
Tarkoituksena on kysyä, että onko katolisen uskon muodoista mielekkäimpien joukossa lainkaan sen olemuksesta kiistely? Tradition identiteetti näyttäisi kestävän melko vaivattomasti vakaviltakin vaikuttavat ristiriitaisuudet, mutta miksi oma ortodoksinen identiteettimme näyttää niin paljon hauraammalta? Olisiko kirkon uskosta löydettävissä kieltä, jonka päällimmäisenä kielioppina olisivat jaetut, annetut ja jokaisen persoonalliset asiat, ja vasta jossakin alamurteiden tasolla tulisivat väittelyt mukaan kuvioon? Olisiko löydettävissä kristillistä ykseyttä moneudessa myös mielipiteiden tasolla niin, ettei toista pidettäisi niskurointina ja ylpeytenä ja toista taas fundamentalismina?
Uskon puolustajan arkkityyppi sivuuttaa tai antaa vähäisemmän painoarvon tietyille teologisille asioille, joita ainakin itse pidän tärkeinä. Ensinnäkin, se ohittaa helposti vetoamalla kuuliaisuuteen tai perinteisiin todellisen persoonien autenttisen kohtaamistilanteen, joka kuitenkin on ortodoksisen persoonan teologian peruskiviä. Uskon puolustaja vaikuttaa tietävän toisen uskosta enemmän kuin hän itse – ja tämä asenne sopii vain käänteisesti ihmismaailmaan asketismin ohjeeksi. Sillä eikö aidon asketismin ohjenuora ole se, että kuvittelee kaikkien muiden kilvoittelun olevan valmista ja täydellistä, ja omansa olevan alussa tai kokonaan alkamatta?
Toiseksi vetoaminen ortodoksisuuden ”olemukseen” sivuuttaa kätevästi Jumalan itsensä olemuksen, joka pysyy mysteerinä. Tätä Jumalan mysteeriä ei kuitenkaan sivuuteta hurskaasta kunnioituksesta, vaan siitä syystä, että ikuisen Jumalan syvyys toisi epämiellyttävän epämääräisyyden kunkin uskon ytimeen. Siksi on helpompaa puhua ortodoksisuudesta kuin Jumalasta, sillä edellisestä voimme lausua jotakin todennettevaa ja kaikille kopioitavaa – jotakin, jota ei tarvitse kohdata persoonana, ainoastaan omaksua ”uskovaisena”. Mutta vaikka katolinen usko on välitettyä sukupolvelta ja ihmiseltä toiselle, kyse on nimenomaan meidän Jumalastamme. ”Minun” Jumalani ei ole sellaisenaan välitettävissä ”sinun” Jumalaksesi, ja juuri tämän takia puhummekin katolisuudesta, yhteisestä Jumalastamme, jonka omistavat yhtä lailla kaikki ja ei kukaan.