Linnuntietä reilun kahden kilometrin päässä Joensuun torilta sijaitsee Kuhasalo. Entinen saari on nykyisin mantereeseen yhteydessä oleva metsäinen niemi, josta löytyy luontopolkuja, nuotiopaikkoja ja vuokrattavia grillikotia. Paikka tunnetaan myös Kukkosensaarena. Perimätieto ja muutamat säilyneet historialliset lähteet kertovat, että tällä paikalla Pielisjoen suulla sijaitsi 1500-1600 luvuilla puinen ortodoksiluostari.
Luostarin puiselle muistomerkille johtava polku on varjoisa. Itse muistomerkki on seinustoiltaan puoliksi avonainen, ja ympäristö on metsittynyt. Vanha lehmus sen vieressä näyttää ikiaikaiselta katkenneine oksineen. Muistomerkin katolla seisoo puinen risti. Sisälle on tuotu ikoneita ja koriste-esineitä. Paikka on idyllinen. Täälläkö Kuhasalon luostari aikoinaan sijaitsi?
Asiaan on vaikea saada varmuutta, sillä fyysisiä todisteita luostarista ei ole säilynyt. Pohjois-Karjalan museo teki Kuhasalossa arkeologisia tutkimuksia vuosituhannen alussa tutkija Eeva-Riitta Majoisen johdolla, eikä kenttätöissä tullut esiin mitään luostariin liittyvää.
Myös Itä-Suomen yliopiston Suomen historian emeritusprofessori Tapio Hämynen toteaa, että Kuhasalon luostari jää monella tapaa ikään kuin hämärän peittoon. Hämysen mukaan ajankohdalle tyypillisissä karjalaisissa erämaaluostareissa tai asuintaloissa ei ollut varsinaista kivijalkaa, vaan ne oli pystytetty multapenkereille.
– Ne on rakennettu sillä tavalla, että mitään ei jää jäljelle, Hämynen sanoo.
Myöskään saarelta 1940-luvulla löytyneiden luiden perusteella ei Hämysen mielestä voi päätellä, että kyseessä olisivat juuri munkkien luut. Joka tapauksessa Kuhasalon uskotaan toimineen ortodoksien hautauspaikkana vielä 1700-luvulla.
Myös kirjalliset arkistolähteet luostarista ovat hyvin vähäiset. Se mainitaan vain 1500-luvun lopun autiotilaluetteloissa ja Käkisalmen maakirjassa vuodelta 1618. Näissä kerrotaan luostarin olleen puinen ja autio. Hämynen pitää arkistolähteiden perusteella kuitenkin lähestulkoon varmana, että luostari on ollut olemassa.
Luostarin koosta tai asukkaista ei ole tietoa. Hämynen arvelee, että ainakin igumenit ja pappismunkit olivat Venäjältä. Muiden aikakauden luostareiden tapaan Kuhasalo saattoi toimia paikallisille köyhäinlaitoksena.
Pappismunkki Iljan vierailuista on dokumentteja
Kuhasalon luostarin perustaminen on yhdistetty pappismunkki Iljan vuosina 1534 ja 1535 Inkeriin, Karjalaan ja Lappiin tekemiin käynteihin. Näistä on olemassa historiallisia lähteitä, esimerkiksi Novgorodin arkkipiispa Makarin kirje vuodelta 1534, muutama kronikan katkelma sekä maininta pyhittäjä Trifon Petsamolaisen elämäkerrassa.
Joensuun kaupungin historiasta kirjoittanut Tahvo Könönen (k. 1922) on kirjannut ylös seuraavan Iljasta kertovan legendarunon, jonka on katsottu viittaavan Kuhasalon luostarin perustamiseen:
”Vieras tuli Viron takoa, Pyhä Ilja Inkeristä, Alkoi kirkkoa kohota, Sääsynätä saaren päähän; Risti miehet mielihyvin, Vaimot vastenmielisetkin. Ilja, pyhän miehen poika, Veessä kastoi Karjalaiset, Silmät risti riitamiesten, Sovitti Sotaisen kansan, Iljalle ilon saattoi, Sulosanat Sotkumalle, Liperille liian hyvät.”
Iljaan liittyy muutakin kansanperinnettä. Esimerkiksi Polvijärven Sotkumassa on Iljan kivet, joiden päällä Ilja perimätiedon mukaan saarnasi kyläläisille. Hämynen uskoo, että tällaiset poikkeukselliset paikannimet voivat mahdollisesti kertoa todellisista historiallisista tapahtumista.
Hämysen mukaan Iljan retkien syynä saattoi olla kristinuskon juurruttaminen ja pakanallisten tapojen kitkeminen tai kenties Joensuun alueelle tulleiden uudisasukkaiden käännyttäminen. Tämä jää epäselväksi. Täyttä varmuutta ei ole myöskään siitä, että Ilja olisi todella perustanut Kuhasalon luostarin.
– Iljan lähetysmatkoista tiedetään sen verran, että hän käytti tätä Pielisjoen reittiä Vienaan mennessä hyväkseen, Hämynen sanoo.
Sitä ei kuitenkaan tiedetä, kuinka kauan kuulu pappismunkki ortodoksisen kirkon asioita Taipaleessa ja Ilomantsissa järjesteli.
– Mutta sen verran pitkään, että hyvinkin tukikohta on voinut olla.
Joka tapauksessa Kuhasalon strateginen sijainti oli hyvä.
– Luterilainen Savo oli Pyhäselän toisella puolella, niin kyllähän se karjalaisten ortodoksien ja uskonnon puolustamisen kannalta oli tärkeä paikka, Hämynen sanoo.
Valamon luostarin skiittana
Hämynen kiinnostui Kuhasalon luostarin historiasta 1990-luvun alussa kirjoittaessaan aiheesta artikkelia teokseen Taipaleen ortodoksinen seurakunta 400 vuotta. Aihepiirin pariin hän palasi uudelleen vuosituhannen lopussa FT Eija Lähteenmäen kanssa kirjottamassaan artikkelissa, joka julkaistiin teoksessa Elämää entisajan Joensuussa 1848–1998.
Hämynen uskoo, että Kuhasalo oli Valamon luostarin skiitta, eli eräänlainen sivuluostari. Luostarin oletetaan autioituneen 1581–1582 Ruotsin ja Venäjän välisen 25-vuotisen sodan yhteydessä. Tekijöinä olivat Hämysen arvion mukaan Liperin suunnasta tulleet luterilaiset. Tällöin lähes koko Joensuun seutu autioitui ihmisistä.
Luostari todennäköisesti perustettiin uudelleen 1600-luvun alussa. Hämysen tulkinnan mukaan erityisesti tuolloin Kuhasalon keskeistä toimintaa oli kalastuksen organisointi. Kuhasalon luostarin tehtävänä oli toimia osana Laatokalla sijainneen Valamon elintarvikehuoltoa.
Pielisjoen Uutrankoski ja Kuurnankoski olivat lohi- ja siikakalastuksen kannalta tärkeitä. Kalat suolattiin ja kuljetettiin veneillä Valamon suuntaan. Hämynen yhdistää myös Kuhasalon edustalla olevan Sortavalansaaren kauppayhteyksiin Sortavalan ja Valamon suuntaan.
Tuhoutui taisteluissa
Kuhasalon luostarin tuhoutuminen on yhdistetty Pohjois-Karjalan ja Savon rajalla ennen vuotta 1617 käytyihin taisteluihin. On esitetty, että savolaiset polttivat luostarin vuonna 1611. Munkit joko tapettiin tai he pakenivat Venäjälle.
Hämysen mukaan savolaisten ja karjalaisten välinen vihanpito liittyi esimerkiksi väestönkasvuun ja rajallisten resurssien jakamiseen. Eräänä syynä saattoivat olla myös molemminpuoliset ryöstö- ja hävitysretket, ja niitä seurannut koston kierre 1500-luvun loppupuolella ja 1600-luvun alussa.
Vuonna 1617 solmittiin Ruotsin ja Venäjän välillä Stolbovan rauha, jonka yhteydessä Käkisalmen lääni ja sitä kautta Pohjois-Karjala liitettiin Ruotsiin. Erityisesti rauhan jälkeen Pohjois-Karjalan väestöä pakeni itärajan taakse. Uudet asukkaat tulivat ennen kaikkea Karjalan kannakselta, Savosta, Kainuusta ja Pohjois-Pohjanmaalta. 1600-luvulla Pohjois-Karjalan asutus muuttui vähitellen luterilaisvoittoiseksi.
Vuoden 1618 Käkisalmen läänin maakirjassa löytyy viimeinen maininta Kuhasalon luostarista. Sen omistukset Pielisjoen alajuoksulla ja koskien kalastamot mainitaan autioiksi.
Emeritusprofessori Tapio Hämysen haastattelun lisäksi jutussa on käytetty lähteinä ja taustatietona seuraavia artikkeleita ja teoksia:
Hämynen, Tapio & Lähteenmäki, Eija (1998). Kuhasalon luostarin hämärän peittoon jäävä menneisyys. Teoksessa Pasi Tuunainen (toim.) Elämää entisajan Joensuussa. Joensuun kaupunki 1848–1998. Joensuu: Pohjois-Karjalan historiallinen yhdistys
Hämynen, Tapio (1991). Historiaa, kansanperinnettä vai fiktiota – Kuhasalon luostarin hämärän peittoon jäävä menneisyys. Teoksessa Stefan Holm & Markku Toivanen (toim.) Taipaleen ortodoksinen seurakunta 400 vuotta. [Viinijärvi]: Taipaleen ortodoksinen seurakunta
Hämynen, Tapio. Kuhasalon luostari – Valamon luostarin skiitta. Kuhasalossa toukokuussa 2022 pidetty esitelmä, kirjallinen versio
Kilpeläinen, A.S. & Saloheimo, V.A. & Hintikka A.L. (1954). Pielisjärven historia 1. Pielisjärvi: Pielisjärven seurakunta
Kirkinen, Heikki (1965). Iljan käynnit Karjalassa 1534–1535. Johdanto ja lähteet. Teoksessa Heikki Koukkunen (toim.) Karjala IV. Joensuu: Karjalainen osakunta
Könönen, Tahvo (1904). Joensuun kaupunki vuosina 1848–1898. Joensuu: Joensuun kaupunki
Majoinen, Eeva-Riitta (2001). Joensuun Kukkosensaaren (Kuhasalon) arkeologinen inventointi 2001. Pohjois-Karjalan museo.
Ojala, Tarja (2004) Luostarin muistomerkki. Opastaulu Kuhasalossa
Saloheimo, Veikko (1971) Pohjois-Karjalan asutusmuodot 1600-luvulla. Joensuu: Joensuun korkeakoulu
Tutustu myös Kuhasalon luontopolkuun.
Pääkuva ylhäällä: Miikka Kivinen. Toista pääkuvaa on käsitelty toimituksessa.