Olen päässyt kahdesti näkemään Etelä-Saksassa pienellä paikkakunnalla Oberammergaussa kymmenen vuoden välein esitettävän kärsimysnäytelmän. Vuonna 2010 osallistuimme vaimoni kanssa tapahtumaan ryhmämatkalla. Tänä vuonna lähdimme matkaan omatoimisesti odotettuamme uutta osallistumismahdollisuutta kaksi pitkää koronavuotta.
Kyläläisten esityksen taustana on alueella keskiajalla riehunut rutto: kyläläiset lupasivat Jumalalle esittää Kristuksen kärsimykset säännöllisesti, jos kylä säästyisi taudilta. Perinne on jatkunut meidän päiviimme noista ajoista asti. Esiintyjät ovat kaikki kyläläisiä, eivätkä he tule lopussa kumartamaan, vaikka aplodit kaikuvatkin. Esitys on edelleenkin uskonnonharjoittamista – ei taide-esitys.
Tänä vuonna kiinnitin ohjelmavihossa huomiota pariin asiaan. Ensinnäkin siihen, että esitykseen ei edelliseen kertaan verrattuna oltu tehty mitään mullistavia muutoksia. Euroopassa lisääntyneen antisemitismin takia produktiossa oli nyt yhteistyössä juutalaisyhteisön edustuksen kanssa kiinnitetty erityistä huomiota siihen, ettei esitystä voida tulkita juutalaisvastaiseksi. Myös hepreaa kuultiin hiukan rukoustekstinä, vaikka esitys onkin saksaksi.
Huomiota oli kiinnitetty myös siihen, että ihmisten heikentyneen raamatun sekä kirkollisen perinteen tuntemuksen vuoksi esityksessä on paikoin ollut tarvetta osoittaa aiempaa selkeämmin tapahtumiin liittyvät ennustukset Vanhassa testamentissa jne. Eli selkeyttä on lisätty pedagogisin perustein: on haettu uusia keinoja saada ihmiset ymmärtämään kerrottu. Tämä ei vesitä perusviestiä, vaan avaa sen entistä useammille katsojille.
Matka Baijeriin herätti minussa jälkikäteen moniakin ajatuksia ja tunteita. Yksi niistä on syvä kiitollisuus oman kirkon tavasta tuoda vuosittain esiin puhuttelevalla tavalla Raamatun tapahtumat ja pyhien ihmisten elämänvaiheet. Siinä ei tarvita ulkopuolista ohjaajaa. Voimme siis omassa jumalanpalvelusyhteisössämme uudelleen ja uudelleen käydä läpi pelastushistorian tapahtumia. Vaikka palvelukset toistuvat vuosittain, me toimitamme ne aina kuin ensimmäistä kertaa, sillä me olemme aina itse muuttuneet edellisestä kerrasta. Voimme tehdä myös pyhiinvaelluksia oman tai naapuriseurakuntien sekä luostarien pyhäkköihin. Meille on annettu paljon vaalittavaksi.
Samalla on kuitenkin huomattava, että meillä on sama tilanne kuin Saksassa: kristinuskon asema ja Kirkon elämän tuntemus yhteiskunnassa on heikentynyt. Tämä on johtanut maallistumiseen, jossa yhteisöllisyys väistyy yksilön tieltä. Kirkon tulee siis miettiä tarkoin, miten opetus ja kasvatus järjestetään. Tämä ei tarkoita kirkon opetuksen tai perinteen muuttamista tai kaventamista, vaan vastauksia kirkon elämän kannalta oleellisiin kysymyksiin. Miten aikuiset saadaan ammentamaan sydämeensä kirkon rikkaasta rukoukseen ja hengelliseen elämään liittyvästä opetuksesta? Miten kohtaamme, ohjaamme ja opetamme kunkin ikäluokan lapsia ja nuoria heidän kehitysvaiheeseensa sopivalla tavalla?
Uskon, että pääsemme mielenkiintoiselle hengelliselle matkalle, jos keskitymme olennaiseen: kuuntelemme ja otamme sydämeemme kirkon opetuksen. Matkallamme meitä tukevat kirkon sakramentit, jumalanpalvelukset ja koko rikas ortodoksinen traditio. Tehtävämme on pyrkiä Jumalan avulla elämään sitä kaikkea todeksi.
Tästä kokonaisuudesta kasvaa yhteisöllinen kokemus, jonka avulla pääsemme siihen, että meidät tunnistetaan keskinäisestä rakkaudesta. Ja se kutsuu ihmisiä puoleensa, sillä maailmassa, jossa väkivalta ja sen uhka, ilmastomuutos, inflaatio ja muut uhat vievät huomiomme, on läsnä myös valtava hengellisen opetuksen nälkä ja jano.
Ei tarvitse siis vaeltaa kauas: jos lähdemme sille tielle, että tutkiskelemme oman sydämemme tilaa rehellisesti ja ammennamme Kirkon perinteestä parannusta omaan keskeneräisyyteemme, tiemme vie meidät kokemaan armoa armon päälle.