Suomen ortodoksisen kirkon piispainkokoukseen 5.6. osallistuneet piispat allekirjoittivat asiakirjan, jonka otsikko on ”Suomen ortodoksinen kirkko osana Ekumeenista patriarkaattia ja sen linjaan sitoutuminen”. Asiakirjassa taustoitetaan sitä, miksi asiakirja katsottiin tarpeelliseksi. Viimeaikaiset julkiset kirjoitukset ovat taustoituksen mukaan herättäneet epävarmuutta kirkkomme virallisesta kannasta ”useissa eri tahoissa”.
Näin epäilemättä onkin. Tässä ei ole tarpeen kerrata epävarmuuden aiheuttaneita tapahtumia ja kirjoituksia. Ne ovat varmasti useimpien tiedossa ja muistissa.
Piispojen allekirjoittamaa asiakirjaa on arvioitu tarpeelliseksi ja sitä on tervehditty ilolla. Näin teen myös minä. Asiakirjassa on paljon hyvää ja tervehdyttävää. Se selkiyttää kirkkomme suhtautumista esimerkiksi Ukrainan ortodoksiseen autokefaaliseen kirkkoon. Se tähdentää, että oma perinteemme velvoittaa meitä osoittamaan lojaalisuutta kirkon johtoa kohtaan. Kirkon virallisilla sivuilla – tai ylipäänsä missään muuallakaan – ei tietenkään pidä julkaista työntekijöitä loukkaavaa ja eriarvoistavaa tekstiä.
On kuitenkin vaarana, että asiakirjaa sen hyvästä tarkoituksesta huolimatta tulkitaan väärin. Asiakirjan lopussa on luettelo siitä, mihin kaikkeen piispat konkreettisesti sitoutuvat. Suurin väärintulkinnan paikka on luettelon ensimmäinen asia. Siinä piispat sitoutuvat siihen, ettei kirkon sisäisiä asioita käsitellä julkisuuden kautta.
Kaikissa organisaatioissa pitää pyrkiä siihen, että väistämättä silloin tällöin syntyviä erimielisyyksiä ei ensimmäiseksi ryhdytä ratkomaan julkisuuden kautta. Se yleensä aina vain mutkistaa ja vaikeuttaa sovun hakemista. Sisäinen keskustelu on aina ensisijainen vaihtoehto. Tätä uskon piispojemme tarkoittavan, ei sitä, että julkisuutta sinänsä pitäisi välttää. Myös erimielisyyksistä pitää voida tarvittaessa keskustella julkisesti.
Asiaa voi lähestyä myös juridiikan kautta. Suomen ortodoksisella kirkolla on verotusoikeus ja viranomaistehtäviä. Kirkko on sen vuoksi julkisyhteisö, jonka esimerkiksi on noudatettava lakia asiakirjojen julkisuudesta. Kenellä tahansa, myös kirkkoon kuulumattomilla, on oikeus saada tietoonsa kirkon päätöksenteossa ja päätösten valmistelussa syntyviä asiakirjoja. Lain näkökulmasta kirkolla ei itse asiassa edes ole sisäisiä asioita, vaan se toimii koko ajan julkisesti.
Toivon hartaasti, että asiakirjaa ei tulkita tavalla, joka tukahduttaa kirkossa käytävää keskustelua ja heikentää kirkon jäsenten tiedonsaantia. Tosiasia on, että ainakin kirkon rivijäsenistä suurin osa saa tietonsa kirkon oman lehden eli Aamun Koiton lisäksi niin sanotun maallisen median kautta. Papiston, kirkon ja seurakuntien työntekijöiden sekä luottamushenkilöiden on voitava jatkossakin avoimesti kommentoida kirkon asioita mediassa, jos heiltä kommentointia pyydetään. Jos ovet ja ikkunat suljetaan medialta, ne suljetaan myös kirkon jäseniltä.
Journalistisin periaattein toimiva media on lopulta kuitenkin vain peili, jonka kautta kirkko näkee oman kuvansa. Kuva pysyy ehjänä vain, jos peiliin katsoo ehjä kirkko.