Kuka sanoo kirkossa viimeisen sanan?

Vastaus kuuluu: kukaan mainituista tahoista ei sano viimeistä sanaa kirkossa. Se kuuluu ainoastaan Kirkon Herralle: Jeesukselle Kristukselle, Jumalan Pojalle. 

Hänelle, josta Pyhä Iisak Niniveläinen (k. 700 jKr.) kirjoittaa: ”Herramme, kuinka kapea onkaan sinun oppisi polku!” 

Tämä Persiassa asuva pyhä mies esitteli innoituksensa yhteydessä aikalaisilleen sitä, kuinka kiusaukset ja kärsimykset ovat yksi osa kristityn tietä. Nämä viheliäiset matkakumppanit toimittavat joskus opettajan virkaa elämän tien kulkijoille. [1] "Monen ahdistuksen kautta meidän pitää menemän sisälle Jumalan valtakuntaan." (Ap.t. 14:22)

Äläkä saata meitä kiusaukseen...

Kaikki elämässä ilmenevät vaikeudet eivät kuitenkaan toimi ”opettajina” eivätkä aja Jumalan asiaa. Kristus varoitti tästä: ”Simon, Simon! Saatana on saanut luvan seuloa teitä niin kuin viljaa. Mutta minä olen rukoillut puolestasi, ettei uskosi sammuisi.” (Lk. 22: 31–32) 

Pyhä Iisak vietti paljon aikaansa pohdiskellen tämän sensitiivisen rajankäynnin äärellä. Ei siis ihme, että Herra opetti omiaan rukoilemaan, ettei meitä saatettaisi elämässämme niin syvään ahdinkoon, että luottamus Jumalan hyvyyteen ajautuisi haaksirikkoon. Tällaisesta ”pahasta” pyydämme Isä meidän -rukouksessa tulla varjelluiksi. 

Lihaksi tulleesta Jumalasta

Jeesuksessa Kristuksessa lihaan tullut Jumala on Rakkaus. ”Kristus otti ihmisluonnon ja täytti sen rakkaudella. Näin Jumala ja ihminen yhtyivät rakkauden voimasta Kristuksessa”, sanoo romanialainen pappi ja teologi, isä Dumitru Staniloae (k. 1993).[2] Siksi viimeinen sana kuuluukin aina Jumalalle. 

Rakkaus on siis persoona, jolla on nimi: Jeesus Kristus. Hän on aluton, luomaton, loputon, muuttumaton, ääretön ja kaiken yläpuolella oleva: valo, hyvyys ja kaiken alkusyy.[3] Hänen rakkautensa on ihmisjärjen tavoittamissa sillä Kristus ei vain koe rakkautta, vaan Hän itse olemuksensa puolesta on jumalallinen, loppumaton Rakkaus, Totuus ja Elämä. 

Tämän vuoksi Kristus, joka on kuolematon ja helvetin valaissut totuuden Aurinko sekä Isän Jumalan oikealla puolella istuva Anteeksiantamus[4] – Hän on se, jolle kuuluu Kirkon viimeinen sana.

Torni tarvitsee erilaisia kiviä

Tekstini alussa olevassa epiteettiluettelossa kullekin siinä mainitulle ryhmälle on uskottu oma armolahjansa tai tehtävänsä. Ne muodostavat eri aikakausien ja sukupolvien yhtenäisen ketjun.

Tämä muodostaa jumalallisessa ekonomiassa saman tapaisen vision kuin Hermaan Paimenen[5] näyssä olevan ”tornin” rakentaminen, joka oli kuva kirkon hengellisestä tilasta.

Hermaan saamassa näyssä rakenteilla olevaan torniin lisättiin hyvin erilaisia kiviä, jolloin rakennusprojekti eteni. Näin kirkko sai vähitellen muotoa. Tekstini alussa mainitut ryhmät ovat joitakin näistä ”kivistä”. Niitä on paljon enemmän ja niiden joukkoon kuuluvat myös maallikot. 

Mitä painavampi "armolahjojen ja vastuiden reppu” kristitylle kannettavaksi annetaan, niin sitä suuremmaksi käy myös hänen vastuunsa sillä ”jokainen meistä joutuu tekemään Jumalalle tilin itsestään.” (Room. 14:12) Tämän todellisuuden tiedostaminen sai muun muassa pyhän Johannes Krysostomoksen (k. 407 jKr.) muinoin kokemaan itsensä kelvottomaksi piispan tehtävään.

Jumalan ”puhe” yllättää

Kun otsikossa kysyn: ”Kuka sanoo kirkossa viimeisen sanan?”, niin tekstini alussa mainitut tahot voivat kukin lausua sanan jos toisenkin omassa kontekstissaan, mutta viimeinen sana kirkossa kuuluu aina Kristukselle. 

Hänen ”sanansa” ovat keskellämme. Ne ovat todella ihmeellisiä, eivätkä suinkaan aina liiku verbaalisella ja rationaalisella tasolla. Jos ohitamme pyhän Raamatun ja muun kirjallisen Pyhän Hengen inspiroiman aineiston, niin voimme hämmästyä Jumalan ”puheen” runsaudesta, joka jää kirjoitetun todellisuuden ulkopuolelle. 

Jumala liikuttaa kansoja ja niiden kohtaloita. Hän on luonnonvoimien Luoja ja Herra. Avaruuden ihmeellinen maailma tähtitarhoineen muodostaa itsessään ylistyksen Kolmiyhteisen Jumalan neroudesta. 

Jokainen isä ja äiti pitäessään sylissään vastasyntynyttä lastaan kantaa samalla käsivarsillaan Jumalan henkilökohtaisesti räätälöimää rakkauslaulua juuri heille. 

Katso revontulten leikkejä tai veden muuttumista sen eri olomuotoihin. Se on vastaansanomatonta puhetta fysiikan ja kemian ekosysteemin tekijältä, suoraan sen alkulähteeltä. En ihmettele, että kirkossamme kutsutaan myös maailmaa toisinaan sakramentiksi, paikaksi, jossa Jumala aktiivisesti toimii.  

Samoin kuin aurinko luovuttaa ihmisten iloksi ja riemuksi valonsa ja lämpönsä, niin Kristus lahjoittaa sakramenteissaan parantavan armolämpönsä. Emme saa myöskään unohtaa ikoneita, kirkkoveisuja, jumalanpalveluksia, Jumalanäitiä ja muita pyhiä ihmisiä, reliikkejä, luostareita, ristisaattoja, pyhiinvaelluksia ja niin edelleen. Kaikki nämä eivät ole vain Jumalan rakkauden ja huolenpidon merkkejä, vaan suoranaisia Taivaallisen Isän käsien ojentelua rakkaitaan kohtaan. Niiden äärellä sanojen maailma jää ohueksi.

Anna ajatuksiini sinun viisautesi Henki

Eikö sitten maallikolla jää mitään sanomisen sijaa kirkossa? Viimeistä sanaa eivät sano myöskään maallikot. Kirkko on kuningaskunta, jolla on vain yksi Herra, ja vain Hänellä on viimeinen sana.

Maallikkojen tehtävä kirkossa ei ole olla hiljainen ja apaattinen sivustaseuraaja. Pappeus on kirkossamme näkyvä ja tärkeä armolahja, mutta ei suinkaan ainut. ”Armolahjat ovat moninaiset” 
(1. Kor. 12:4) valistaa pyhä apostoli. Olisi tärkeää, että kirkossa kukin voisi löytää oman paikkansa.

Tässä kohden pappeuden ylempiin asteisiin vihityt ovatkin avainasemassa: löytämässä, kannustamassa ja asettamassa kristittyjä toimimaan juuri heidän oikeilla paikoillaan. Pyhittäjä Paisios Athosvuorelainen (k. 1994) totesi: "Kun papilla on paljon hengellisiä lapsia ja jotkut heistä osoittavat erityistä hartautta, hänen tulee kiinnittää suurempaa huomiota näihin hartaisiin, koska nämä voivat sitten puolestaan auttaa toisia.[6]  

Olemme kaikki samassa kirkkolaivassa – niin maallikot kuin kleerikot. Ensin mainitut ovat kasteen ja mirhavoitelun perusteella vihityt kuninkaalliseen pappeuteen, ja näin elämään Kristuksen yhteydessä.

Jälkimmäiset ovat taas vihityt kaitsemaan ja ruokkimaan sille uskottua laumaa. Ja me yhdessä muodostamme Jumalan perheväen kantaen samaa ihmisyyden rakennetta sisällämme.

Pappismunkki Serafim Seppälä sanoittaa Idän kirkon ajattelua oivaltavasti: "Turhan pessimistiselle ihmiskuvalle ei ole sen enempää oikeutusta kuin ylioptimistisellekaan. Ihminen on valon ja pimeyden synteesi, ja siksi meissä on potentiaalia niin kirkkaimpaan valoon kuin syvimpään pimeyteenkin.[7]

Tarvitsemme sen tähden toinen toisiltamme esirukouksia ja kannustamista. Pappi ja maallikko ovat samanlaisen synteesin kantajia. Kumpikaan ei ole turvassa sen enempää kielteiseltä kulkusuunnalta, muttei myöskään automaattisesti kohoa jumalalliseen valoon.

Me molemmat, papit ja maallikot, voimme yhdessä asettua Taivaallisen Isämme eteen ja todeta pyhittäjä Johannes Valamolaisen (1958) tavoin: ”Heikkoutta ei tarvitse pelätä, sillä Herra on tullut luoksemme taivaasta heikkoja varten.”[8]

Ja niinpä me papit ja maallikot yhdessä huokaamme: ”Herra armahda!”