Katselen Valamon ystävien tiedotuslehteä N:o 1. Se ilmestyi 1. heinäkuuta 1974. Valamon ystävät ry oli perustettu edellisen vuoden marraskuussa, näin tiedotuslehtinen kertoo.
Olin tuolloin, lehden ilmestymisen aikaan, kesälomalla, vapaana opiskeluista Leningradin Hengellisessä akatemiassa, ja nyt matkakanttorina Kainuussa, siellä nuoren ja kirkon julistustyötä uhkuvan isä Pentti Hakkaraisen apuna. Mukana kuvioissa pyöri myös elämäniloinen nuorukainen Markku Aroma. Työkenttänä ja kaittavina meillä oli Kainuun rajapitäjien Vienan pakolaiset ja heidän jälkeläisensä.
Vähäisten matkatavaroitteni joukosta löytyi Hehkuva Hiillos -lehtisistä nidottu opus kirkon askeetti-isien opetuksia, niissä erityistä kiinnostusta herätti Valamon vanhuksen kirjeet. Isä Johanneksen kirjekokoelmahan ilmestyi suomeksi vasta muutama vuosi myöhemmin. Näin silloin, nyt silmäilen edelleen Valamon ystävien ensimmäistä tiedotuslehteä, sen uutisia ja palautan mieleen tuon ajan ja kesän tunnelmia.
Innostusta ja uskoa
Valamon ystävien yhdistyksen perustaminen sai innostuneen vastaanoton. Seuraavana vuonna jäsenmäärä nousi jo toiselle tuhannelle. Uuden kirkon aikaansaaminen Heinäveden Uuteen Valamoon oli toiminnan päätavoite, ja se lienee ollut innoituksen pääsyy. Tuolloin, puoli vuosisataa sitten, oli elossa ja toiminnoissa runsaasti heitä, joilla oli omakohtaisia muistoja Laatokan Valamosta.
Nämä muistot, näin ymmärrän, olivat heille ainutlaatuisia; kuin kuvia menetetystä paratiisista, joita he säilyttivät mielessään kalliina aarteena ja lahjana. Ja lahja synnyttää vastavuoroisuutta.
Miten kiittää ylevistä elämyksistä, kerran koetuista? Nyt Valamo tarvitsi apua. Se oli elossa, tosin pienenä ja ulkoisesti vähäisenä, mutta elossa ja pyysi apua. Luostarin tarvitsi kirkon. Hyvin monet olivat vakuuttuneita tästä ja valmiina auttamaan uskontoon ja elämänkatsomukseen katsomatta. Valamon ystävät herättivät kirkon piirissä joukkoliikkeen ja keväisen toivorikkaan herätyksen.
Yhdistyksen piiristä muistan henkilöitä, joilla oli ollut nuoruudesta asti kiinteät siteet luostariin. Ylidiakoni Mikael Kriisin oli viettänyt lapsuutensa ja nuoruutensa Valamossa, kaupallinen johtaja Nikolai Tjapugin taas toiminut oppaana saarella. Lahden alaosaston puuhamies, kansantaitelija Johannes Ivakko työskenteli yhdessä kalastajamunkkien kanssa Laatokan vesillä. Olipa seuran puheenjohtajalla Irinja Nikkasellakin omakohtaisia muistoja Valamosta hänen vieraillessaan siellä vanhempiensa kera talvisotaa edeltävinä kesinä. Ehkä nämä nuoruusajan pyhiinvaellusmuistot saarelle herättivät hänessä vertaansa vailla olevan toimintatarmon ja lujan uskon kirkon rakentamiseksi Papinniemeen.
Sitkeä ja tarmokas Irinja
Valamon ystävät -yhdistystä ja uuden kirkon luostariin saamista sinne ei todella voi esitellä ja muistella ilman Irinja Nikkasta. Hän oli koko toiminnan sielu, käynnistäjä ja toteuttaja. Irinjan lahjakkuus, tarmokkuus, sitkeys ja luja usko oli se perusta, jonka avulla hanketta eteenpäin vietiin.
Uskoa todella tarvittiin ja myös luottamusta tulevaisuuteen. Papinniemen luostarissa kilvoituselämä häilyi miltei yksin iäkkään igumeni Simforianin harteilla. Vapahtaja vakuuttaa evankeliumissaan, kuinka luja usko voi siirtää vuoria. (Matt. 18:20) Jotain tähän verrattavaa, vuoria siirtävää uskoa, tarvittiin nytkin. Ja sitä löytyi Irinja Nikkaselta, kirkon askeetti-isien kirjoituksia tutkineelta ja kääntäneeltä sekä niiden pohjalta uskonkäsityksensä muovanneelta naiselta. Arkkipiispa Paavalin tuki hänelle oli vankkumaton. Käytännön apuna Paavalilla Kuopiossa toimi kirkollishallituksen tomera ja aikaansaapa notaari Maria Iltola, myöhemmin Lintulan igumenia Marinana tunnettu.
Tarvittiin uskoa ja vielä enemmän rahaa, aina vain enemmän ja enemmän. Kirkon rakentaminen oli ja on kallista. Varojen hankkimiseenkin Irinja Nikkasella, ilomantsilaisen Makaroffin kauppiassuvun jälkeläisellä, näytti olevan synnynnäisiä edellytyksiä. Irinja muisteli myöhemmin, kuinka hän tässä ainaisessa rahankeruussa alkoi nähdä jopa rahaunia: ”Joka hampaan välissä oli metalliraha. Kasvoilla valui kylmä hiki.” (Kauneuden voimaa etsimässä) Valamon ystävät käynnistivät puheenjohtajansa innoituksella laajan ja menestyksekkään keräystoiminnan myyjäisineen ja kirpputoreineen.
Vastoinkäymiset voitetaan
Innostus kirkon rakentamiseen oli suuri. Se auttoi kestämään myös vastoinkäymiset, kipeätkin.
Heti ensimmäisessä tiedotuslehdessä kerrottiin isä Antonin (Veikko Loposen) kuolleen luostarissa äkillisesti. Isä Antoni oli aloittanut luostarin siirtämisen uuteen aikaan, pannut alulle rakennusten kunnostamisen ja kaunistanut piha-alueet mieltä ja sielua ihastuttavin kukkaistutuksin.
Kainuun kesässä saimme järkyttävän tiedon ystävämme isä Antonin poismenosta. Hän oli ollut niin Markun kuin myös isä Pentin puolison, Railin, kummina heitä kirkkoon liitettäessä. Nyt hän oli poissa ja kaikki jälleen yksin vanhan igumenin varassa.
Elokuun puolella teimme Kainuusta linja-autolla perinteisen seurakunta-pyhiinvaellusmatkan Valamoon. Myös nuorta väkeä oli mukana. Sää oli suosiollisen kesäinen. Matkalla pysähdyimme Iisalmessa, jossa rovasti Petsalo esitteli tilavaa ja valoisaa pyhän Eliaan kirkkoa.
Papinniemessä kaikki näytti olevan ennallaan, paitsi että navettarakennus oli saneerattu ravintolaksi ja näin matkalaisten muonitus onnistui hyvin. Jumalanpalvelukset toimitettiin tavan mukaan parakkikirkossa isä Simforianin johdolla. Nuoria, reippaita talkoolaisia näkyi runsaasti, ja se hälvensi isä Antonin poismenon murhetta. Luostariväen keskuudessa kuuntelin puhetta uuden kirkon rakentamisesta. Sen aloittamisajankohtaa ei siellä kuitenkaan tiedetty, tuskinpa muuallakaan.
Kesä päättyy, keräys jatkuu
Luostarin ystävät, jokainen kohdallaan, pohtivat tiivisti, kuinka hankkia varoja kirkon rakentamiseen. Arkkipiispa Paavali täytti 28. elokuuta 60 vuotta. Esipaimen innostui viettämään päiviään ja toivoi onnittelurahat kirkkorahastoon. Tästäkin jäsenlehti No:1 tiedotti ja myös siitä, kuinka kautta koko ortodoksisen maailman tunnettu kirkonmies Surozin metropoliitta Antoni Englannista tulisi vierailulle Suomeen ja luennoisi papiston päivillä Valamossa. Näin tapahtui, ja kuuluisan vieraan innoittamana miltei koko kirkkokunnan papisto kokoontui Valamoon häntä kuulemaan ja näkemään. Valamosta mieluinen vieras siirtyi Kuopioon arkkipiispaa onnittelemaan.
Kainuussa kesän valoisat illat ja yöt jatkuvat pitkälle elokuuhun. Aikanaan ne sielläkin tummenevat. Kesä päättyy ja niin se päättyi myös vuonna 1974. Hyvästelin Kuivajärven, Hietajärven ja Kuhmon Rimmin ikimuistettavat kansanihmiset ja palasin Leningradiin opintojen pariin. Seurasin kotimaan tuttavien viestien kautta tiiviisti Valamon asioita ja kirkkoprojektin etenemistä. Toivorikas mieliala asian suhteen jatkui.
Seuraavan vuoden lokakuussa arkkipiispa Paavali siunasi pyhitetyllä vedellä uuden pyhäkön rakennuspaikan.