Uteliaisuus on ihmisen ominaisuus, jonka voi nähdä hyveenä tai paheena riippuen sen käyttötarkoituksesta. Utelias mieli voi ohjata ihmistä kohti Jumalaa, kun se kannustaa lähtemään liikkeelle, ottamaan selvää ja kokemaan. Uteliaisuuden avartama ihminen kurottaa kohti viisautta ja pyhyyttä takertumatta epäolennaisiin. Näin uteliaisuus palvelee aidoimmin uskonelämää, joka on aina dynaamista, liikkeellä, ei pysähdyksissä.
Isien opetuksessa uteliaisuudella on kuitenkin varjopuolensa, jos se suuntaa ihmisen mielenkiintoa muuhun kuin Jumalaan. Vahingollinen tiedonjano voi johtaa tiedonahneuteen, ylpeyteen, mielen hajaantumiseen sen rauhan sijaan. Sosiaalisessa elämässä – mediasta puhumattakaan – uteliaisuus voi helposti yhdistyä turhanpuhumiseen ja juoruiluun.
Kirkko on olemukseltaan yhteisö, Kristuksen ruumis, jonka jäseniä me kristittyinä olemme. Paikallinen seurakuntayhteisö rakentuu yhteiselle uskolle, opille ja traditiolle, mutta pysyäkseen koossa se tarvitsee myös ihmisten välistä liimaa. Tätä ovat sosiaaliset suhteet kirkossa kävijöiden välillä.
Suhteita syntyy positiivisen uteliaisuuden kautta eli tutustumalla. Kukapa haluaisi käydä kirkossa täysin incognito, tuntematta ketään, kenenkään tuntematta?
Vaihto-opiskelijana Puolassa tunsin erään kirkkomummo-Valentinan, jolla oli tapana jokaisen jumalanpalveluksen jälkeen soittaa ystävälleen ja kuvailla yksityiskohtaisesti kaikki kirkossa tapahtunut: ketä oli paikalla, kuka vei montako tuohusta ja mille ikonille, kuka kävi synnintunnustuksella ja ehtoollisella. Näissä puheluissa purkautui ehtymätön uteliaisuus, ehkäpä myös juoruilunhalu, mutta toisaalta niillä oli tärkeä tehtävä. Luetteloillaan Valentina jäsensi ja vahvisti ymmärrystä yhteisestä kirkkoyhteisöstä ja sen jäsenistä ystävälleen, joka ei liikkumisvaikeuksien takia aina jaksanut kirkkoon.
Perinteisissä ortodoksikulttuureissa yhteisöt ovat usein vahvasti kontrolloineet sisäistä koheesiotaan. Kauan ei meilläkään ole kulunut siitä, kun sunnuntaisin ja juhlapäivinä kirkkoon meneminen oli tapa, joka koski kaikkia. Pois jääminen herätti kysymyksiä ja todennäköisesti myös juoruja, jotka eivät olleet yhdentekeviä ihmisen sosiaaliselle statukselle ja ihmissuhteille. Yhteisö tunsi jäsenensä usein monien sukupolvien tarkkuudella.
Kun kirkollisesta elämästä on nyttemmin tullut vapaan valinnan asia, kukaan ei välttämättä kysy, missäpä olit, kun et kirkossa ollut. Yksittäinen ihminen voi alkaa ajatella, ettei kukaan välitäkään, käykö hän kirkossa vai ei – ei kanssajäsenet, ehkäpä ei Jumalakaan. Kukaan ei välitä, kukaan ei tunne – näin alkaa yhteisön liima lohkeilla.
Koronan jälkeen seurakuntien rivejä joudutaan kokoilemaan uudella tarmolla. Kirkkojen pitkä sulkutila on väistämättä vaikuttanut sen jäseniin, synnyttänyt etäisyyttä ja heikentänyt tottumusta kirkossa käymiseen. Jo ennen pandemiaa seurakunnissa koettiin huolestuttavan paljon ulkopuolisuutta ja yksinäisyyttä, kuten Pekka Metson ja Mikko Punkin tutkimus osoittaa. Toisaalta kirkko on saanut paljon uusia seuraajia, jotka mahdollisesti vaihtaisivat ruudulta katsotun striimin yhteisön yhteiseen jumalanpalvelukseen.
Positiivista uteliaisuutta tarvitaan nyt, kun yhteisöt jäsentyvät uudelleen. Tarvitsemme avoimia ovia, matalia kynnyksiä ja aidosta kiinnostuksesta, lämmöstä ja muistamisesta syntyvää liimaa seurakuntiemme ja kirkkoyhteisöjemme vanhojen ja uusien jäsenten välille.