Kirkon työntekijät ovat ansainneet kesälomansa. Kuten seurakunnallisetkin. On tärkeää voida kokea, että on aikaa itselle ja läheisille. Sen ei tarvitse tarkoittaa irtiottoa Kirkon elämästä, mutta aikataulutetuista menoista on hyvä saada taukoa.
Kirkon monipuolinen jumalanpalveluselämä jatkuu kesäaikana. Kaikkialla ei voida lomien takia toimittaa jokaisena viikonloppuna, mutta esimerkiksi maallikkopalvelukset ovat myös merkityksellisiä. Ja aina on yksi mahdollisuus: pyhiinvaellus lähistöllä tai vähän kauempanakin olevaan kirkkoon.
Tärkeää on myös ylläpitää omaa rukouselämää. Kirkko ei ole vain tietyissä tiloissa ja tiettyinä kellonaikoina toimiva yhteisö, vaan kirkon rukous jatkuu sen yksittäisissä jäsenissä. Aiemmin puhuttiin ehkä nykyistä enemmän Alexander Schmemann’iin viitaten liturgiasta liturgian jälkeen. Liturgisen elämän ja erityisesti ehtoolliseen osallistumisen tulee muuttaa meitä: sen tulee vaikuttaa siihen, miten toimimme arjessa.
Kirkossa yhteisöllisyys on tärkeä osa hengellistä elämää. Kaikille uskonnollisilla järjestelmillä on ominaisuuspiirteenä hengellisyys. Tämä sisältää aina myös ajatuksen itsekeskeisyyden voittamisesta eli oman näkökulman ylittämisestä. Kirjassa Yhteisön lumo (Metanoia instituutti 2009) Tommi Lehtonen tuo esiin, että ajatus hengellisyydestä yksilöllisenä ilmiönä on harhaanjohtava. Myös se, miten harjoitamme hartautta sisältää opittuja ja välitettyjä sanallisia sekä sanattomia käytäntöjä. Tommi Lehtonen pohti jo vuonna 2009, sitä että uskonnon yksityistäminen ja yhteiskunnan moniarvoistuminen heikentävät uskonnollisten yhteisöjen mahdollisuuksia säilyttää yhtenäisyytensä.
Meidän paikallisessa kirkossamme on myös havaittavissa yhteisöllisyyden hajoamista. Hyvin tiukkaa tulkintaa edustavat ja toisaalta hyvin liberaalia näkemystä edustavat eivät aina löydä keskinäistä dialogia. Jos hyväksymme, että uskonto on pohjimmiltaan rukousta ja palvontaa, meidän ei tarvitse pohtia yksityiskohdissa mitä juuri minun yksilönä tulee miettiä ja pohtia. Uskonto ei ole vain oppijärjestelmä, vaikka dogmatiikalla on sijansa kirkossa. Jos etäännymme yhteisestä jumalanpalveluksesta ja toisaalta yksityinen kilvoittelumme ei ole linjassa kirkon perinteen kanssa, olemme astuneet yksilöllisyyden kehään.
Kirkko paikallisena ja maailmanlaajuisena yhteisönä kutsuu meitä aitoon yhteisöllisyyteen. Kirkon jäseninä kuulumme niin paikalliseen kuin maailmanlaajuisenkin yhteisöön. Jokainen on kutsuttu nimeltä osaksi tätä yhteisöä. On jokaisen vastuulla on, että kukaan ei jää yksin, ketään ei jätetä ulkopuolelle. Kirkko on palvova yhteisö, mutta se on myöskin käytännön diakoniaa tarjoava yhteisö jossa autamme heitä, jotka eniten apua tarvitsevat. Emme valitse avun saajaa sen perusteella onko hän ystäväni tai tuttavani – yhteisöllisyys edellyttää muuta valintatapaa.
Tärkeä tapa auttaa ja samalla luoda yhteisöllisyyttä on esirukous. Hiljentyminen kirkossa, osallisuus palveluksiin, tai rukous yksinäisyydessä ovat kaikki keinoja rakentaa tuota yhteisöllisyyttä. Rukouksen voimaan ovat jo ennen meitä Kirkkomme pyhät turvautuneet. Nyt on meidän vuoromme.