Palatkaamme 1950-luvulle, jolloin kirkollisten esineiden varaston hoitaja, ylidiakoni Leo Kasanko laati esineluettelon toisensa perään yrittäessään hahmottaa ja hallinnoida evakuoitujen kirkkoesineiden tilannetta ympäri Suomea. Niitä oli siirtolaisten keskuudessa kiertävällä papistolla, seurakunnissa ja hajautettuna maaseutuvarastoihin sekä Kuopiossa, jossa Kirkollisten esineiden varasto sijaitsi.
1960-luvulla Kasangon urakka alkoi olla valmis. Suomen ortodoksit olivat saaneet kymmeniä uusia pyhäköitä vanhempien kirkkojen rinnalle. Perinteisen tavan mukaan niille laadittiin kalustoluettelot käyttöönoton yhteydessä. Elettiin seuraaville vuosikymmenille. Rukoushuoneita muutettiin kirkoiksi, pyhäkköjä remontoitiin ja uudistettiin. Uudelle vuosituhannelle siirtymisen myötä myös seurakuntarajat alkoivat elää. Yksikään kalustoluettelo ei ole pysynyt täysin tämän muutoksen mukana.
Ortodoksisen kirkon esineellinen kulttuuriperintö, siis ikonimme, kirkkoesineemme ja tekstiilimme, ovat paitsi mittaamaton rikkaus, myös melkoinen taakka. Niiden omistaminen vaatii kirkolta, seurakunnilta ja luostareilta paitsi panostusta kirkollisen esineistön huoltoon ja konservointiin, myös niihin liittyvän tiedon ylläpitämiseen. Se on tehty paikoitellen hyvin, paikoitellen huonommin.
Suurin ongelma on tietojen päivittämisen laiminlyöminen. Joidenkin seurakuntapyhäkköjen ainoa omaisuusluettelo on edelleen paperinen kalustokirja, joka on vailla tietoja myöhempien vuosikymmenten aikana tehdyistä muutoksista. Toisessa ääripäässä ovat seurakunnat, joissa tiedot on siirretty sähköiseen tietokantaan ja esineistökin on inventoitu ainakin muutaman kerran kirkon rakentamisen jälkeen. Tilanne on yhtä kaikki kirjava: Tietoformaatit pyhäkköjemme esineistä vaihtelevat satoja vuosia vanhoista kirjoista digitaalisiin tietokantoihin.
Kirkkoesineet ovat käyttöesineitä, ja joskus jokaisen kipon, stikarin tai kynttilätelineen tarkastaminen saattaa tuntua turhanpäiväiseltä. Jokaisella esineellä on kuitenkin oma historiansa, ja mitä enemmän historiatiedot jäävät rempalleen, sitä enemmän kadotamme tietoa omasta kulttuuriperinnöstämme sekä kirkollisen omaisuuden antikvaarisesta, taiteellisesta ja rahallisestakin arvosta. Esineet saavat merkityksensä niihin liittyvän tiedon perusteella, ja siksi ajantasainen kirjanpito jokaisesta kiposta, stikarista ja kynttilätelineestä on tärkeää.