Piispainkokouksen päätös siirtyä jälleen käyttämään yhteistä lusikkaa ehtoollisen jaossa on herättänyt heti tuoreeltaan vilkasta keskustelua puolesta ja vastaan (AK 25.8.2021, Susanna Somppi: Paluu yhteiseen ehtoollislusikkaan nostattaa tunteita: ”Ottaisin ehtoollisen vaikka vesipyssyllä”) Muulla tavoin tuskin voisi ollakaan.
Traditionaalisimman käsityksen mukaan yhteisen lusikan käyttö on luovuttamaton kirkollinen periaate. Tämän näkemyksen mukaan ehtoollislusikka on pyhä esine, eikä ehtoollinen voi levittää voimansa vuoksi tartuntoja. Sen vuoksi epäröiviä kehotetaan jopa painokkaasti luottamaan ehtoollisen pyhittävään vaikutukseen.
Yhteinen lusikka 700-luvulta alkaen
Vastakohtana edelliselle näkemykselle on huomautettu, että yhteisen lusikan käyttö alkoi 700-luvun tuntumassa ja vakiintui vasta 1100-luvulle tultaessa. Huomiota on kiinnitetty myös varhaiseen Jaakobin liturgian aikaiseen perinteeseen, jonka mukaan ehtoollinen jaettiin erikseen uskovaisten käteen. Myös tämän näkemyksen omaksuneet pitävät ehtoollista ja kirkollista esineistöä pyhitettyinä. Samalla he huomauttavat nykypäivän epidemiologista tietämystä korostaen, että tartunnat voivat levitä ihmisten välityksellä myös pyhän ehtoollisen yhteydessä. Jotkut ovatkin piispainkokouksen linjauksen johdosta todenneet, etteivät voi enää osallistua ehtoolliseen koronatilanteen, terveytensä tai lähimmäistensä vuoksi.
Kärjistetysti sanoen jotkut traditiota korostavat saattavat pitää eri mieltä olevia epäuskoisina tai liberaaleina. Tradition soveltamista korostavat taas saattavat nähdä tiukasti perinteestä kiinni pitävät hurskastelijoina tai fundamentalisteina.
Pyhyys ja kirkollinen esineistö
Ajatus kirkollisen esineistön pyhyydestä palautuu vanhaan bysanttilaiseen ajatteluun, jonka mukaan ehtoolliskalustoa, kuten muutakin kirkollista esineistöä kunnioitetaan pyhänä samalla tavoin kuin esimerkiksi reliikkejä, ikoneja ja pyhiä paikkoja. Syy tähän on se, että niiden kautta Jumala toteuttaa ihmisen pelastusta. Johannes Damaskolainen mainitsee tähän liittyen erityisesti maljan ja diskoksen (ehtoollislautasen), evankeliumikirjan ja muut kirkolliset tekstit. Lusikkaa Johannes ei vielä mainitse.
Kirkon opetus aineen pyhyydestä liittyy kiinteästi julistukseen Jumalan Pojan ihmiseksi tulosta. Ruumiillisuus ja aineellisuus on pyhitetty ihmisen pelastuksen välikappaleeksi Jumalan tahdosta. Pyhitetyn aineellisuuden pyhyys bysanttilaisessa ja ortodoksisessa traditiossa korostaa ennen kaikkea Kristuksen ihmiseksi tulon teologiaa. Jumalan Poika syntyi ihmiseksi, pyhitti ihmisyyden ja aineellisuuden voidakseen korottaa ihmiset entiseen kauneuteensa. Tätä kautta myös koko luomakunta uudistetaan. Tästä kumpuaa ortodoksinen vakaumus, jonka mukaan esimerkiksi kirkollisella esineistöllä on suuri arvo.
Näkemyksiä on vaikea sovittaa yhteen
Aineellisuudella on kirkolle merkitystä. Tätä saatetaan kuitenkin korostaa tai tulkita eri tavoin, vaikka sama periaate tunnustetaankin. Erilaisten näkemysten ja vähemmän keskeisten (jo tämä lausahdus jakaa mielipiteitä) sovittaminen kirkon elämässä on kautta historian tuottanut vaikeuksia.
Nyt syntynyt keskustelu yhteisen lusikan käytön sopivuudesta vallitsevassa koronatilanteessa tuo etäisesti mieleen kirkollisen vastakkainasettelun, joka syntyi apostolien ajan seurakunnissa. Kysymys ei ollut lusikasta tai ehtoollisesta, vaan suhtautumisesta ruokaan. Vaikka kyseessä on eri asiayhteys, kiistassa esitetty ratkaisu saattaa antaa joitakin välineitä jäsennellä myös ehtoollisen jakotavoista syntynyttä keskustelua.
Vastakkainasettelu varhaisessa kirkossa syntyi, kun osa kristityistä noudatti yhä juutalaista perinnettä ja vältti epäpuhtaana pidetyn syömistä. Osa taas mukautui apostoliseen tulkintaan, jonka mukaan tietyt ruokaa koskevat säännöt eivät enää sitoneet kristittyjä. Kiista kosketti seurakuntia ympäri Rooman valtakuntaa (ks. Ap.t. 11:1–18, 15:1–32, Gal. 2:1–14).
Apostoli Paavali ei hyväksynyt syntynyttä jakoa kristittyjen välillä, sillä se rikkoi vielä tärkeämpää periaatetta: kristittyjen ykseyttä Kristuksessa. Paavalin ohje seurakunnalle oli selkeä: ”Hyväksykää joukkoonne myös sellainen, joka on uskossaan heikko, älkääkä ruvetko kiistelemään mielipiteistä.” (Room. 14:1) Uskossaan heikoilla Paavali tarkoittaa tässä yhteydessä niitä kristittyjä, jotka noudattivat keskeisiä juutalaisia perinnäissääntöjä ja pitivät tärkeänä vanhan tradition noudattamista. Vahvempia uskossaan taas olivat ne, jotka sopeuttivat vanhat perinteet uuteen tilanteeseen ja kontekstiin.
Kirjeessä Rooman seurakunnalle Paavali korostaa sitä, että tämän kaltaisissa asioissa on vältettävä jakolinjoja. Sen, joka syö – Paavalin tekstiä tulkiten ja soveltaen – yhteisestä lusikasta pitääkseen kiinni perinteestä, ei pidä halveksia sitä, joka ei syö. Sen, joka taas ei syö, ei pidä tuomita sitä, joka syö. Jokainen seisoo tai kaatuu oman isäntänsä edessä, ”vaikka kyllä hän seisoo, sillä Herra kykenee pitämään hänet pystyssä”. Siten ”kukin olkoon vakaumuksessaan varma.” (Room. 14:3–5)
Paavalin periaatetta noudattaen se, joka kiinnittää huomionsa – jälleen tekstiä soveltaen – yhteiseen lusikkaan, ”tekee niin Herran kunniaksi” ja osallistuu ehtoollisesta Jumalaa kiittäen. Samalla tavoin, se, joka katsoo, ettei voi osallistua ehtoolliseen yhteisestä lusikasta ”on Herran kunniaksi syömättä” ja osallistuu ehtoolliseen erillisestä lusikasta (jos mahdollista) Jumalaa kiittäen. Jokainen joutuu tekemään tiliä Jumalalle vain itsestään. Sen tähden jokaisen tulee pyrkiä ”rakentamaan rauhaa ja vahvistamaan” toinen toistaan. (Room. 14:4–12)
Kristityn vapaus ei siten tunne pakkoa. Jokaisen on hyvä säilyttää oma uskonsa Jumalan edessä riitelemättä mielipiteistä. Kenenkään ei pidä rikkoa valinnanvapauteen kuuluvissa asioissa omaatuntoaan tai vakaumustaan vastaan. Sen vuoksi Paavali toteaa painokkaasti, että se, joka epäröi ja silti syö, on tuomittu. Tämä johtuu siitä, ettei hän ei toimi uskonsa perusteella, koska kaikki ”mikä ei perustu uskoon, on syntiä.” (Room. 14:22–23) Kenenkään ei tule, kuten Paavali huomauttaa, ruoallaan – tai nykykeskustelun valossa yhteisellä tai erillisellä lusikalla – ”saattaa perikatoon sitä, jonka vuoksi Kristus on kuollut.” (Room. 14:15)
Suomalaista sananlaskua mukaillen, apostoli kehottaa kiinnittämään huomion pääasiaan: ei ehtoollisen lusikka ruoki, vaan pyhien lahjojen ruoka ja juoma, vaikka lusikka kirkollisena esineenä onkin pyhitetty väline. Tästä samasta pyhitetyn aineellisuuden arvoa korostavasta teologiasta johtuen puiset kertakäyttölusikat on käytön jälkeen poltettu. Näin hävitetään myös esimerkiksi loppuun käytetyt ehtoollisliinat. Niitä ei ole otettu enää muuhun käyttöön.
Apostolin neuvojen soveltaminen saattaa antaa hyviä neuvoja vastakkainasettelun lieventämiseksi ja kristillisten periaatteiden noudattamiseksi. Se ei kuitenkaan neuvo suoraan, millä tavoin pitäisi käytännössä ratkaista se, ettei joku voi tai halua osallistua ehtoolliseen samasta lusikasta nauttien.
Heikompien osallisuus pitää turvata
Käytännön ratkaisuja kysymykseen ehtoollisen jakamiseen voidaan hakea diakoniatyön kokemuksista. Kuten apostolien opetuksessa yleensä, myös diakoniatyössä korostuu lähimmäisen rakkauden ajatus.
Diakoniatyön kokemukset nostavat esiin sen, että seurakuntiemme jäsenissä on sairastavia tai heikossa fyysisessä kunnossa olevia, jotka eivät voi osallistua ehtoolliseen yhteisesti. Joidenkin sairaus voi myös aiheuttaa riskin toisille. Heidän näkökulmastaan selvät ja kiistattomat terveydelliset seikat estävät osallistumasta yhteisestä maljasta tai lusikasta. Joillekin esteeksi voivat muodostua esimerkiksi sisäinen ahdistus tai pelko, vaikka se ei liittyisi ehtoollisen jakamisen tapaan.
Toisinaan tulee esille vakaumus, jonka mukaan kenenkään ei pidä saattaa lähimmäistään tarpeettomasti mihinkään vaaraan siinä määrin kuin se on mahdollista estää. Ongelman voi muodostaa myös yleisistä suosituksista poikkeava rokotusvastaisuus. Tällöin suojaa saatetaan hakea välttelemällä suuria joukkoja ja yhteisiä kokoontumisia. Tämä vaikuttaa väistämättä kirkolliseen aktiivisuuteen.
Diakoniatyön näkökulmasta tarkasteltuna on tärkeää turvata heikommassa tai alisteisemmassa asemassa olevien mahdollisuus osallistua kirkon elämään ja ehtoolliseen. Tämän tulisi tapahtua riippumatta siitä, mitkä perustellut tai perustelemattomat seikat sitä rajoittavat. Korinttilaiskirjeessä apostoli Paavali muotoilee tämän sanoen: ”Kenenkään ei pidä etsiä omaa etuaan vaan toisen parasta.” (1 Kor. 10:24)
Perinnettä voi soveltaa harkiten
Piispainkokouksen päätös luonnollisesti sitoo papistoa periaatteen tasolla. Toisaalta käytännön ratkaisuja ja poikkeuksia yleiseen sääntöön on jo vanhastaan olemassa. Niissä korostuvat diakonian ja lähimmäisenrakkauden näkökulmat. Papistolla on kirkon perinnettä mukaillen mahdollisuus joustaa eteen tulevissa käytännön tilanteissa, kuten asia usein ilmaistaan, sielun pelastuksen päämäärän hyväksi.
Joustavuuteen liittyy myös se, että kuka tahansa voi pyytää pappia antamaan ehtoollisen erikseen kirkkotilassa tai kotona. Pyyntöjen määrän kasvun riskinä voi tietysti olla papiston työmäärän kohtuuton lisääntyminen. Tämän seikan ratkaiseminen on työnantajien vastuulla.
Ymmärrystä on osoitettu myös esimerkiksi vilja-allergikoille, joille on jo pitkään jaettu ehtoollinen ojentamatta ehtoollisleipää. Omantunnon vapauden, vapaan tahdon ja lähimmäisenrakkauden periaatteen vuoksi tarvetta kiistelyyn ei ole syntynyt tai synnytetty. Voitaisiinko samaa soveltaa myös tässä uudessa tilanteessa? Luultavasti monia muitakin ratkaisutapoja on löydettävissä.
Käytännön toteutus on luultavasti suurelta osin yksittäisten seurakuntien tahdon varassa. Niiden voi otaksua tai toivoa perustuvan sovittelevaan, eri näkemykset huomioivaan näkökulmaan, jossa korostuvat sielun pelastus, hyvä elämä ja keskinäisen yhteyden lujittaminen.
Tärkeintä luultavasti kaikkien mielestä on – näkemyseroista huolimatta – että jokaisella on edelleen mahdollisuus ilman kompastumista osallistua pyhään ehtoolliseen. Basileios Suuri ilmaisee tämän liturgiansa rukouksessa sanoin: ”Herra, anna, että osallistumisemme Kristuksesi pyhästä Ruumiista ja Verestä tulisi meille”, koko kirkolle ja kaikille sen jäsenille, ”lujaksi uskoksi, vilpittömäksi rakkaudeksi, viisauden täydentämiseksi, sielun ja ruumiin parannukseksi”.