Suomen ortodoksinen kirkko ilmoittaa johdonmukaisesti palvelevansa kaikkia Suomessa olevia ortodokseja heidän kansallisesta tai kielellisestä taustastaan riippumatta. Toisin on melkein kaikkialla läntisessä maailmassa. Länsi-Euroopassa, Amerikoissa, Aasiassa ja Australiassa toimii samoilla alueilla useita ortodoksisia kirkkoja, jotka kuuluvat kotimaittensa äitikirkkojen alaisuuteen ja erottuvat toisistaan kansallisilla nimikkeillä: kreikkalainen, venäläinen, romanialainen jne. Monestikaan niiden välillä ei ole aktiivista yhteistyötä saati sitten pyrkimystä yhdistymisiin.
Ortodoksien paettua entisistä kotimaistaan Venäjän vallankumouksen ja sittemmin toisen maailmansodan seurauksena he veivät uusiin maihin mukanaan ”oman” kirkkonsa. Vuosikymmeniä seurakunnat palvelivat enemmänkin kansallisen identiteetin vaalimista kuin hengellistä kasvua. Suomessa oli toisin. Karjalasta ja Kuolan niemimaalta evakuoidut ortodoksit pysyivät oman maan alueella ja saman kirkon alaisuudessa, joskin monet luopuivat uskostaan joko painostuksesta tai aistiessaan suuren enemmistön pitävän suotavana, että kaikki olisivat samanlaisia myös uskonnollisesti.
Lähinaapureihin verrattuna meillä on hyvä tilanne. Virossa on paitsi Ekumeenisen patriarkaatin alainen Viron ortodoksinen kirkko, myös Moskovan patriarkaatin kirkko kolmine piispoineen. Latviassa toimii toistaiseksi vain Moskovan patriarkaatti. Liettuassa on Moskovan patriarkaatin kirkon lisäksi Ekumeenisen patriarkaatin perustama eksarkaatti, jossa palvelee Moskovan poliittisista syistä erottamia pappeja. Ruotsissa toimii useiden patriarkaattien alaisia ortodoksisia kirkkoja. Samoin Norjassa, missä Ruotsin tavoin Moskovan patriarkaatin papisto pitää hyvin matalaa profiilia ja korostaa palvelevansa myös ukrainalaisia pakolaisia. Vaikuttaakin siltä, että Moskova antaa seurakuntiensa eri puolilla Länsi-Eurooppaa uinua toistaiseksi hiljaisuudessa, kunhan ne eivät arvostele Venäjän kirkkoa tai valtiota.
Mutta takaisin Suomen ortodoksiseen kirkkoon, jonka perustehtävää hoidetaan seurakunnissa. Niissä toimii sitoutuneita pappeja ja kanttoreita ja muita työntekijöitä, jotka joka päivä ympäri vuoden toimittavat palveluksia, vihkivät, kastavat ja hautaavat. Papit kuuntelevat synnintunnustuksia ja antavat sielunhoitoa ja hengellistä ohjausta. Ortodoksia-piireissä opetetaan kirkkoon liittyviä ja jo liittyneitä ja vapaaehtoisten avulla pyöritetään niin vanhusten kuin lasten ja nuortenkin piirejä. Meillä on myös tunnustusta saanut diakonian, lähetyksen ja lähimmäisvastuun järjestö Filantropia. Kirkkomme hallinnossa on kaikilla tasoilla mukana maallikoita ja hallintomme on vuosi vuodelta tullut avoimemmaksi ja läpinäkyvämmäksi. Eikä sovi unohtaa laadukasta teologista koulutusta Joensuussa Itä-Suomen yliopistossa ja Ortodoksisella seminaarilla.
Juuri perustehtävän hyvä hoitaminen kertoo asioiden olevan hyvin. Nykyisin, kun hyvä uutinen ei ole enää mikään uutinen, tahtovat vain kielteiset asiat kirkostamme jäädä ihmisten mieliin ja sinnekin yleensä vain muutamaksi tunniksi. Väkimäärämme laskee jo ikärakenteenkin takia, mutta samalla kirkostamme kiinnostuneiden ja siihen liittyvien määrä näyttää kasvavan. Suomeen rekisteröityvät ukrainalaiset voivat liittyä seurakuntiemme jäseniksi, elleivät sitten kallista korvaansa houkutuksille liittyä muihin kuin oman perinteensä mukaisiin kirkkoihin.
Kun asiat ovat perustasolla hyvin, ei silti pidä jäädä laakereilleen lepäämään. Aina tulee pohtia, kuinka voisimme toimia vielä paremmin. Sellainen voi tuntua väsyttävältä työntekijöistä, joista monet jo nyt työskentelevät voimiensa äärirajoilla. Hengellisen työn tehostaminen tarkoittaa aina uudelleen kaiken epäolennaisen karsimista, jotta aikaa ja ihmisiä jää olennaisiin toimintoihin.
Juuri alkanut suuri paasto on mahdollisuus korjata kunkin oman elämän kurssia. Sama koskee koko kirkkoa. Kun kirkon jäsenet, papisto ja kansa katuvat, uudistuu koko kirkko. Lopulta parannuksen tekeminen on kirkon ominta ydinsanomaa ja -osaamista. On paikallaan muistaa, että asioiden ollessa suhteellisen hyvin ei katumus tule ensimmäisenä mieleen. Siksi kirkko pukeutuu nyt violettiin, lukee paljon psalmeja, lukee pyhän Efraim Syyrialaisen paastorukousta, hiljentyy ja paastoaa. Se odottaa kirkon pään, Kristuksen pelastavaisia kärsimyksiä, ristinkuolemaa ja kunniallista ylösnousemusta. Kirkko on vuosittaisella matkallaan kohti voittoa, joka on jo saavutettu.