Ajatus naisdiakonaatin elvyttämisestä ei ole vieras perinteelle. Toive on periaatteessa sopusoinnussa kirkon historiallisten ennakkotapausten ja naisdiakonaatin pitkän historian kanssa. Perinteen lisäksi on tärkeää huomioida kirkon tehtävä palvella ja tukea jäseniään, kirkon jäsenyyttä etsiviä ja muita apua tarvitsevia.
Päätöstä tehtäessä on huomioitava myös viran elvyttämiseen liittyvät asialliset huolet ja kriittiset näkemykset.
Päätöksenteon mahdollisuuksia
Naisdiakonaattia ei ole koskaan lakkautettu. Siksi päätös viran palauttamisesta voitaisiin teoriassa tehdä hierarkkisen harkinnan pohjalta paikallisena käytäntönä. On kuitenkin huomioitava, että autonominen kirkko on sidoksissa ekumeenisen patriarkaatin synodaaliseen harkintaan.
Viran hiipuminen bysanttilaisen ajan loppukaudella on jättänyt jälkeensä historiallisen tyhjiön: kukaan ei tiedä, millaiseksi virka olisi kehittynyt, jos se olisi jatkunut katkeamattomana nykyaikaan saakka. Tästä syystä naisdiakonaatin palauttaminen passiivisesta tilasta aktiiviseksi viraksi edellyttää kanonisten pääperiaatteiden tulkintaa nykyajan kontekstissa. Mahdollisessa myönteisessä päätöksessä on väistämättä huomioitava kanonisen perinteen tulkintahistoria ja sen myötä ekonomiset poikkeukset, sovellutukset tai todennäköisyydet.
Naisdiakonaatin laajentuminen filantrooppisesta työstä liturgisiin tehtäviin osoittaa, että varhaisempi kirkko suhtautui diakonaatin muotoihin joustavasti kanonisten rajojensa sisällä. Naisdiakonien tehtävistä kertovat lähteet osoittavat, että tehtävät vaihtelivat paikallisesti. Viran kehitystä voidaankin pitää luonnollisena ja hyväksyttävänä piirteenä.
Historialliset variaatiot saattavat puoltaa sitä, että sovellukset ja päätökset virasta ja tehtävän luonteesta voidaan tehdä paikallisesti ja ihmisten tarpeet huomioiden, kunhan se tapahtuu pyhän synodin vahvistamana. Viran elvyttäminen ei välttämättä edellytä samaa käytäntöä kaikkialla, jolloin päätös voitaisiin tehdä myös tapauskohtaisesti eri paikalliskirkoissa. Tämänkaltaisten johtopäätösten todellinen ja konkreettinen painoarvo päätöksenteolle punnitaan kuitenkin viime kädessä pyhässä synodissa.
Pohdittaessa sitä, miten naisdiakonaatin tulevaisuus pitäisi ratkaista Suomen ortodoksisessa kirkossa, voidaan hahmotella viisi keskeistä ratkaisuvaihtoehtoa.
1.Viran elvyttämisen torjuminen
Torjuvan päätöksen mukaan naisdiakonaatti on tarpeeton. Virkaa ei nähdä tarpeelliseksi elvyttää millään pappeuden asteella käytännöllisistä tai teologisista syistä.
Kritiikkinä voidaan esittää, etteivät kirkon traditio, äitikirkon lausumat ja kirkon tarpeet puolla tällaista ratkaisua. Perusteluna ei voida käyttää sitä, että virkakäytäntö lakkasi, sillä sitä ei koskaan ole lakkautettu.
2. Vihkimyksen rajoittaminen alempaan pappeuteen
Tällaisessa päätöksessä naisdiakonaatti ulotetaan ainoastaan alemman pappeuden vihkimyksiin käytännöllisin tai teologisin perustein.
Kritiikkinä voidaan esittää, ettei kirkon ylemmän pappeuden vihkimisen traditio eivätkä kirkon ja ihmisten tarpeet tue tällaista päätöstä. Se antaisi väärän kuvan naisen asemasta kirkossa eikä mahdollistaisi riittävästi naisten potentiaalin hyödyntämistä ja kutsumuksen huomioimista.
3. Viran palauttaminen bysanttilaisen perinteen kaltaisena
Mikäli päädytään tähän ratkaisuun, naisdiakoni kuuluu ylempään papistoon ja hänet vihitään alttarissa. Naisdiakoni kantaa stikaria ja ristikkäin sidottua oraria (nykyisen vakiintuneen käytännön mukaan alttarissa palvelevat pitävät stikaria). Naisdiakonin tehtävät ovat samat kuin ipodiakoneilla, sillä lisäyksellä, että he saavat ylemmän papiston jäseninä koskea alttaripöytään, ehtoollismaljaan ja diskokseen ja osallistua ehtoollisen valmisteluun alttarissa sekä voivat nauttia ehtoollisen alttarissa.
Tällaisessa ratkaisussa naisdiakoni ei lue ektenioita tai muita rukouksia, mutta voi lukea epistolan ja osallistua esimerkiksi saattoihin. Naisdiakoni voi kuitenkin viedä ehtoollista sairastaville (naisille; käytännössä sairastaville yleensä) ja osallistua seurakunnalliseen opetustyöhön, sielunhoitoon ja muihin seurakunnan vastuutehtäviin kykyjensä mukaan.
Tämän päätöksen mukaisesti naisdiakoneilta joko vaaditaan leskeys tai naimattomuus (akrivia: säännön tiukka noudattaminen) tai vaihtoehtoisesti niitä ei vaadita, koska sitä ei vaadita myöskään miesdiakoneilta ja koska näin voidaan hyödyntää laajemmin tehtävään sopivien naisten potentiaali (ekonomia: säännöstä joustaminen perustelluista syistä). Hierarkkinen järjestys on seuraava: piispa, papit, miesdiakonit, naisdiakonit. Virka ei oikeuta pappeuteen tai piispuuteen.
Naisdiakonin virka-asuna on alus- ja päällysviitta sekä huntu (nykykontekstissa kenties hunnun sijaan tietynmallin päähine, skufia, erotuksena nunnista).
Kriittisesti tarkasteltuna päätöksessä on huomioitu joitakin ekonomisia seikkoja, mutta se jättää huomioimatta yhteiskunnallisen kontekstin, sukupuolinormien ja -roolien muutokset sekä nykypäivän haasteet ja tarpeet. Päätös antaa negatiivisen viestin naisen asemasta kirkossa (“nainen ei täysin kelpaa diakonaattiin”), vaikka asiaa voitaisiinkin perustella viran erityisluonteella. Lisäksi se voi olla liturgisesti hieman sekava käytäntö.
4. Viran palauttaminen perinnettä soveltaen
Tällaisen päätöksen mukaan ylempään papistoon kuuluva naisdiakoni toimii ja palvelee samoin kuin miesdiakonit ilman erotusta. Myös liturgian ulkopuolisissa tehtävissä naisdiakonit toimivat samoin kuin miehet kykyjensä mukaan.
Naisdiakoneilta ei tällöin vaadita leskeyttä tai naimattomuutta, koska sitä ei vaadita miesdiakoneilta ja koska näin voidaan hyödyntää laajemmin tehtävään sopivien naisten potentiaali (ekonomia: säännöstä joustaminen perustelluista syistä). Liturginen järjestys on seuraava: piispa, papit, diakonit (kukin vihkimisiän ja arvoasteensa mukaan). Virka ei oikeuta pappeuteen tai piispuuteen.
Kritiikin mukaan päätös tekee liturgisen ohjeistuksen selkeäksi ja huomioi nykypäivän muutokset miesten ja naisten aseman suhteen, mutta kirkollinen traditio ei vahvista kaikkia esitettyjä tehtäviä. Tällöin on painotettava ekonomiaa (piispallista oikeutta soveltaa periaatteita tarpeen mukaan). Toiseen suuntaan menevän kritiikin mukaan päätöksestä puuttuu pappisoikeuden avaaminen naisille eikä ratkaisua siksi voida pitää riittävänä tämän päivän kontekstissa.
5. Viran perustaminen pappisoikeuksin
Pappeutta korostavan päätöksen mukaan naisdiakoni toimisi miesdiakonin tavoin ja hänet voidaan vihkiä edelleen papiksi ja piispaksi.
Kritiikin mukaan kirkolla ei ole tarvetta rajoittaa asiasta käytävää keskustelua tai tutkimusta, mutta perinne ei tunne naispappeutta tai –piispuutta aikaisemmilta ajoilta. Mikäli muutos nähdään mahdolliseksi, se edellyttää laajaa konsensusta ortodoksisessa maailmassa, mahdollisesti ekumeenista kirkolliskokousta.
Vastakritiikin mukaan naisten yhteiskunnallinen ja sosiaalinen rooli on muuttunut. Traditiota ei voi tämän kriitikin mukaan käyttää kielteisen kannan perusteluna, sillä perinne ei ole luonteeltaan staattista. Sitä on aina sovellettu kulloiseenkin aikaan sopivasti.
Oman aikamme vastaus
Kuten on jo todettu, aiemman naisdiakonaatin mahdollinen palauttaminen oman kirkkomme kontekstissa voi toteutua vain piispojen päätöksellä ja ekumeenisen patriarkaatin vahvistuksella. Avoin keskustelu naisdiakonaatista on silti kirkolle hyödyllistä ja voi parhaimmillaan tukea päätöksentekoa.
Kirkon uutisista olemme saaneet lukea, että naisdiakonaattikysymys etenee piispainkokouksen käsittelyyn sen jälkeen, kun piispojemme harkinnan tueksi laadittu julkinen selvitys on esitetty kirkolliskokousseminaarille kesäkuussa 2025. Selvityksessä tullaan laajemminkin tarkastelemaan naisten asemaa ja palvelutehtäviä kirkossa.
Naisdiakonaattiin liittyvien tarpeiden ja hyötyjen arvioinnissa tarvitaan avointa ja kunnioittavaa keskustelua – kuten naisten asemasta ja tehtävistä puhuttaessa muutenkin – ja ymmärrystä viran historiallisesta luonteesta. Tarpeiden arviointi ja päätöksenteko naisdiakonien mahdollisuudesta kirkossamme on perusteltua. Tähän viittaa jo pelkästään pyhän Johannes Krysostomoksen naisdiakonaattia koskeva näkemys: “Sillä tämä järjestys on kirkossa tarpeellinen, hyödyllinen ja kunnioitettava.”
Lähteet: Edellisten artikkeleiden aineisto sekä Johannes Krysostomos, 1. Timoteuskirjeen saarna 11 (PG 62.553)
Kuvituskuva ylhäällä: Mosaiikissa Jumalansynnyttäjän vasemmalla puolella keisari Justinianos pitelee käsissään Hagia Sofiaa ja oikealla puolella keisari Konstatinos Suuri kannattelee Konstantinopolia. Hagia Sofia.