Naisdiakoneja koskeva keskustelu perustuu sekä miesten että naisten virkaan, joka syntyi ja kehittyi jo apostolien ajan kirkossa (ks. Naisia diakoneina – kunnioittavalle keskustelulle on tarvetta). Viran muovautuminen jatkui seuraavina vuosisatoina.
Naisdiakonien vihkimys ja tehtävät varhaiskirkossa
Varhaiskirkon aikana, ennen 300-lukua, diakonin virka kehittyi apostolien ajan avustustyöstä kohti liturgista palvelutyötä, mutta tehtävän avustustyöhön liittyvä luonne säilyi.
300-luvun lopulla laaditut Apostoliset konstituutiot, jotka kuvaavat varhaiskirkon käytänteitä, mainitsevat erilliset vihkimisrukoukset mies- ja naisdiakoneille. Vihkimyksen suoritti piispa.
Naisdiakonien tehtäviin jumalanpalveluksissa kuului kirkkorakennuksen sisäänkäyntien vartiointi yhdessä miespuolisten ovenvartijoiden kanssa ehtoollisen aikana. Naiset vartioivat naisten puolta ja miehet miesten puolta, sillä ehtoollislahjojen siunaamisen lähestyessä kastamattomilta evättiin pääsy kirkkoon (Apostoliset konstituutiot 2.57.10, 2.58.5–6, 8.19–20; vrt. 2. Moos. 38:8).
Naisdiakonit eivät avustaneet ehtoollisen toimittamisessa, mutta he osallistuivat eukaristiaan naisista ensimmäisinä kirkkosalin puolelta. Lisäksi he auttoivat esimerkiksi voitelemalla kastetut naiset. Rukousten toimittamiseen naisdiakonit eivät osallistuneet. Jumalanpalvelusten ulkopuolella he vierailivat naisten kodeissa ja veivät avustuksia. Diakonissat osallistuivat myös kirkollisten kirjeiden kuljettamiseen.
Apostolisissa konstituutioissa naisdiakonit esitellään Pyhän Hengen ja miesdiakonit Kristuksen kuvina, mikä perustelee nais- ja miesdiakonien tehtävien erilaisuutta.
Naisdiakoneilla oli tärkeä välittävä rooli seurakunnan naisten ja papiston välillä, sillä naiset eivät saaneet lähestyä miesdiakonia tai piispaa ilman naisdiakonin läsnäoloa. Tämä heijastelee aikansa sukupuolirooleja, mutta määräys saattaa viitata myös ehtoolliselle osallistumiseen (Apostoliset konstituutiot 2.26.6, 8.13.14).
Naisdiakonit bysanttilaisen ajan kirkossa
Naisdiakonien virka säilyi idän kirkossa katkeamattomana perinteenä – erityisesti Konstantinopolissa ja Jerusalemissa – keskibysanttilaisen ajan loppupuolelle saakka eli 1200–1300-lukujen tuntumaan.
Jakamattoman ajan kirkon läntisessä osassa suhtautuminen naisdiakoneihin oli itää kielteisempi. Silti esimerkiksi Gallian alueelta tunnetaan naisdiakoneja, kuten Radegunda Poitiersilainen (k. 587; nunna ja pian myös diakonissa) ja Sigolena Aldislainen (7.–8. vuosisata; diakonissa ja pian sen jälkeen nunna). Useat paikallissynodit, kuten Orangen toinen paikallissynodi (441; kanoni 26), Orleansin toinen paikallissynodi (533; kanoni 18) ja Toursin toinen paikallissynodi (567; kanoni 20), torjuivat tai kielsivät aiemman naisdiakonaatin (ks. tiivistelmä aiheesta).
Idässä naisdiakonaatti kukoisti, ja kirkon keskusalueilla toimi lukuisia naisdiakoneja. Keisari Justinianoksen lakikokoelman (500-luku) mukaan pelkästään Hagia Sofian pyhäkössä Konstantinopolissa palveli kuusikymmentä pappia, sata miesdiakonia ja neljäkymmentä diakonissaa (Novellae Constitutiones 3.1).
Bysantin ajan naisdiakonit vihittiin ekumeenisten kirkolliskokousten määräysten mukaisesti ylempään pappeuteen (ks. Naisia diakoneina – kunnioittavalle keskustelulle on tarvetta). Ylemmän pappeuden vihkimyksen vahvistaa myös bysanttilaisen ajan käsikirja.
Bysanttilainen pyhien toimitusten käsikirja
Keskibysanttilaisena aikana naisdiakonien vihkimiskaava sisältyi Euhologioniin eli pyhien toimitusten käsikirjaan. Teksti löytyy 800-luvulla kootusta Barberinin koodeksista, joka sisältää vanhimman tunnetun bysanttilaisen Euhologionin. Vihkimiskaava säilyi samankaltaisena ainakin 1000-luvulle saakka.
Käsikirjassa naisdiakonien vihkimys on lähes yhdenmukainen miesdiakonien riitin kanssa. Euhologion eroaa tässä apostolisten isien ajan perinteestä ja tavasta, mikä tarkoittaa, että naisdiakonien virka kehittyi edelleen bysanttilaisena aikana.
Euhologionin mukaan naisdiakonit kuuluivat ylempään papistoon. Sama näkemys löytyy myös Justianoksen lainsäädännöstä, joka koskee erityisesti Hagia Sofiaa ja Blahernaeta, kahta keisarillista kirkkoa Konstantinopolissa.
Euhologion osoittaa, että naisdiakonien vihkimysriitti sai vakiintuneen ja hyväksytyn muodon ennen 800-lukua. Vihkimysrukouksissa huomioidaan selkeästi vihittävän sukupuoli ja mainitaan tehtävään liittyvät erityiset naispyhät (ks. rukouksista lähemmin esim. Karras 2004, 300–301).
Vihkimisen yhteydessä diakoniksi asetettava nainen tuotiin miesten tavoin suuren saaton jälkeen alttariin. Rukousten jälkeen piispa puki vihityn ylle orarin eli diakonin olkanauhan, joka asetettiin hunnun reunan alle. Naisdiakoni vastaanotti ehtoollisen alttarissa piispalta, joka sen jälkeen antoi ehtoollismaljan vastavihitylle. Tämä asetti maljan takaisin alttaripöydälle, mutta naisdiakoni ei kantanut maljaa kirkkosaliin, kun ehtoollista alettiin jakamaan kansalle.
Naisdiakonien vihkimyskaava on pääkohdiltaan lähes identtinen miesdiakonin vihkimyksen kanssa. Miehen vihkimyksestä poiketen naisdiakoni kuitenkin painoi vihkimisrukousten aikana päänsä alas sen sijaan, että olisi miesten tavoin polvistunut. Hän ei myöskään pukeutunut stikariin, pitkähelmaiseen jumalanpalveluspukuun. Diakoniksi vihityt miehet puettiin stikariin, mutta naisten kohdalla tätä ei mainita. Lisäksi orari sidottiin palveluksen ajaksi ristinmuotoisesti kuten alidiakoneilla, vaikka naisdiakoni kuului ylempään papistoon.
Stikarin puuttuminen saattaa viitata aikansa sukupuolirooleihin, mutta sillä voi olla myös kuvainnollinen merkitys, joka kertoo naisdiakonin tehtävien erityispiirteistä. Orarin sitominen ristin muotoon viitannee siihen, että naisdiakonit eivät osallistuneet ehtoollisen toimittamiseen miesdiakonien tavoin, mutta olivat osallisia ehtoollisesta alttarissa.
Papillinen arvojärjestys ylemmän pappeuden kohdalla oli seuraava: piispat, papit, miesdiakonit ja naisdiakonit.
Naisdiakonien tehtävät Bysantin ajan kirkossa
Bysanttilaisena aikana naisdiakonit avustivat alttarissa. Yksinkertaistettuna heidän tehtävänsä olivat suurin piirtein samat kuin nykyisillä alidiakoneilla sillä erotuksella, että naisdiakoni sai koskea alttaripöytään ja ehtoollismaljaan sekä nauttia ehtoollisen alttarissa muun papiston tavoin. Naisdiakonit eivät lukeneet anomuksia eivätkä osallistuneet saattoihin, sillä naiset eivät toimineet bysanttilaisen ajan kirkossa julkisissa rooleissa.
Tähän tehtäväjakoon viittaa myös eräs 500-luvun Syyriasta tai Egyptistä peräisin oleva tekstikokoelma, joka kuvaa joidenkin varhaisten kristillisten yhteisöjen teologiaa ja käytäntöjä. Tekstin mukaan diakonissat avustivat alttarissa ja heillä oli oikeus koskea ehtoollismaljaan alttarissa, vaikka he eivät saaneetkaan jakaa ehtoollista (Herran testamentti 2.20.7).
Myöhempänä bysanttilaisena aikana naisdiakonit osallistuivat ehtoolliseen kansan joukossa, mutta he olivat etusijalla muihin naisiin nähden. Tämä viittaa aiempaan perinteeseen, jonka mukaan naisdiakonit vastaanottivat ehtoollisen alttarissa.
Muutos voidaan tulkita myös paluuksi varhaisempaan Apostolisten konstituutioiden esittelemään käytäntöön, vaikka aineistosta ei ilmene selkeää yhteyttä aiempaan traditioon. On myös mahdollista, että naisdiakonit osallistuivat ehtoolliseen alttarissa vihkimyksensä yhteydessä, mutta eivät muissa jumalanpalveluksissa. Tätä voitaisiin perustella sillä, ettei naisdiakonien ehtoolliseen osallistumista alttarissa muissa yhteyksissä mainita Barberinin Euhologionissa – tosin sama pätee myös miesdiakonien vihkimiskaavaan. Periaatteellista syytä rajoitukselle tekstit eivät tarjoa, sillä naisdiakonien oli mahdollista vastaanottaa ehtoollinen alttarissa vihkimyksensä yhteydessä.
Käytännössä perinteet vaihtelivat eri alueilla ja eri aikoina. Kanonisen lain kokoaja Matteus Blastares (1300-luku) mainitsee, että naisdiakonit eivät vain menneet alttariin, vaan myös seisoivat miesdiakonien vierellä. Luultavasti he osallistuivat myös epistolan ja evankeliumin lukemiseen. Jerusalemista peräisin oleva liturginen ohje (10. vuosisata) mainitsee solealle tehdyn saaton, joka toimitettiin pääsiäisen aamupalveluksen lopussa ylemmän ja alemman papiston kanssa. Tässä saatossa naisdiakonit kantoivat yksihaaraista kynttilää.
Naisdiakoneilla oli myös sakramentaalisia vastuita. Näitä olivat muun muassa kastettavien naisten kasteveteen upottaminen ja mirhavoitelu sekä ehtoollisen vieminen naisille koteihin. Tehtäviin kuului myös diakoniaan liittyviä vastuita, sillä naisdiakonit palvelivat naisia, veivät avustuksia sekä huolehtivat sairastavista ja lapsivuoteessa olevista.
Ainakin jotkut naisdiakonit johtivat naisten laulua eri palveluksissa. Lisäksi tehtäviin kuuluivat katekeesi (sisä- ja ulkolähetys) sekä opetus- ja julistustyö naisten keskuudessa. Naisdiakonit toimivat hengellisinä äiteinä ja ohjaajina. Diakonissojen tehtäviin kuului myös naisvainajien valmistelu hautausta varten.
Bysanttilaisen kauden loppupuolella naisia palveli luostareissa suureen skeemaan ja diakonissoiksi vihittyinä. Ajan tavan mukaan myös piispoiksi vihittyjen miesten vaimot siirtyivät luostareihin, ja heidät vihittiin diakonissoiksi. Tämä kehitys enteili naisdiakonaatin häviämistä.
Bysanttilaisen ajan naisten diakonaatti ei sisältänyt mahdollisuutta papin tai piispan virkaan. Lisäksi traditiossa korostui naimattomuuden tai leskeyden edellytys. Naisdiakonien rikkeistä määrättiin yleensä kovempia rangaistuksia kuin muulle papistolle.
Naisdiakonien virkanimet ja diakonin asu
Lähteiden perusteella naispuolisista diakoneista käytettiin rinnakkaisia termejä. Ensinnäkin naisdiakoneja kutsuttiin diakoneiksi (kr. diakonos; esim. Room. 16:1). Didascalia Apostolorumissa (300-luku) heistä käytetään sekä diakoni että diakonissa nimityksiä. Nikean konsiilin (325) määräyksessä heitä kutsutaan diakonissoiksi (kr. diakonissa). Naisdiakoneiksi (kr. diakonoi gynagai) heitä kutsuu muun muassa Matteus Blastares (1300-luku). Keisari Justinianoksen lainsäädännössä nimitetään diakonissoiksi, mutta myös diakoni-termi on yleinen. Tämä käytäntö tulee ilmi myös varhaisbysanttilaisen kanonisen lain lähteistä.
Kanonisen perinteen mukaan naisdiakonit kantoivat diakonin asua. Tämä tarkoitti alustikaria ja päällysviittaa sekä huntua. Kuten aiemmin on kuvattu, naisdiakonin jumalanpalvelusasu oli ristin muotoon sidottu orari.
Naisdiakonaatin kehitys varhaiskirkollisesta käytännöstä bysanttilaiseksi perinteeksi osoittaa, että naisten virkaan suhtauduttiin näinä vuosisatoina varsin joustavasti ja myönteisesti.
Nykypäivänä ajatus naisten palveluviran elvyttämisestä herättää monipolvista keskustelua. Näihin ajatuksiin tutustutaan lähemmin seuraavassa artikkelissa.
Keskeisimmät lähteet, ellei toisin ole mainittu:
Pylvänäinen 2017, Agents in Liturgy, Charity and Communication. The Task of Female Deacons in the Apostolic Constitutions.
Karras 2004, Female Deacons in the Byzantine Church, The Institution of Deaconesses in the Orthodox Church and the Possibility of its Restoration.
Theodorou 1988, The Institution of Deaconesses in the Orthodox Church and the Possibility of its Restoration.
L’euhologio Barberini gr. 336 (Ff. 1–263), eds. Parenti & Velkovska, Biblotheca “ephemerides Liturgicae” “subsidia”, vol. 80 (Rome 1995); ks. womendeacons.org/rite-barberini-manuscript-gr-336.
Kuvituskuva ylhäällä: Hagia Sofiassa sijaitsevassa mosaiikissa Jumalansynnyttäjän vasemmalla puolella keisari Justinianos pitelee käsissään Hagia Sofiaa ja oikealla puolella keisari Konstatinos Suuri kannattelee Konstantinopolia. Keisari Justinianoksen lakikokoelman (500-luku) mukaan pelkästään Hagia Sofian pyhäkössä Konstantinopolissa palveli kuusikymmentä pappia, sata miesdiakonia ja neljäkymmentä diakonissaa (Novellae Constitutiones 3.1).