Aihe sinällään ei ole uusi, sillä teemaa pohdittiin jo varhaisessa kirkossa ja bysanttilaisena aikana perinteen hakiessa eri muotojaan.
Varhaisessa kirkossa tunnettiin diakonin tehtävä, johon valittiin sekä miehiä että naisia. Tehtävä ei vielä tässä vaiheessa ollut keskeisiltä osiltaan liturginen (Ap.t. 6).
Esimerkki naisdiakonien tärkeästä roolista on apostoli Paavalin suositus, jonka hän antoi Foibelle, Kenkrean seurakunnan diakonille. Rooman seurakunnan tuli suosituksen mukaan ottaa hänet vastaan ”Herran palvelijana”. (Room. 16:1–2) Pyhän Johannes Krysostomoksen (347–407) mukaan Paavali mainitsi erikseen, että sisar Foiben status oli diakoni (diakonos) (Roomalaiskirjeen saarna 30).
Apostoli Paavali kuvailee myös diakonien vaatimuksia ja mainitsee tekstinsä lopussa, että myös naisten tuli samoin olla arvokkaita, raittiita ja luotettavia (1. Tim. 3:8–11). Kirjeen kommentaarissa Johannes Krysostomos toteaa joidenkin ajattelevan (eri näkemyksiä siis esiintyi), että Paavali puhuu tässä naisista yleensä, mutta kysyy sitten, miksi Paavali lisäisi tekstiinsä yhtäkkiä tällaisen kuvauksen. Johanneksen mukaan apostoli puhuu diakonin arvon saaneista. Siten diakoneille asetettujen vaatimusten periaatteet koskivat myös tähän tehtävään asetettuja naisia (Saarna 11).
Varhaiselta ajalta Bysanttiin
Varhaisen kirkon ajalta aina keskibysanttilaiselle ajalle saakka varhaiset kirjalliset lähteet ja hautakivet kertovat useista kymmenistä naisista, jotka toimivat diakoneina jo pelkästään Vähän-Aasian alueella eli idän kirkon sydänmailla. Moni lienee jäänyt myös tuntemattomaksi.
Eräs maineikkaimmista on pyhänä kunnioitettu diakonissa Olympias (k. 408; ks. Synaksarion 25.7.). Hänet vihittiin tehtäväänsä jo kolmekymmentävuotiaana, vaikka yleinen ikäraja naisdiakoneille oli vielä tuolloin kuusikymmentä vuotta (ikärajat olivat siten periaatteita, joista voitiin joustaa). Olympias toimi muun muassa patriarkka Nektarioksen neuvonantajana ja pian myös patriarkaksi valitun Johannes Krysostomoksen läheisenä työtoverina ja tukijana. Hänen reliikkinsä sijoitettiin aikanaan Apostoli Tuomaan luostarin kirkkoon Konstantinopoliin.
Johannes Krysostomoksen tiedetään monien muiden kirjoittajien tavoin laatineen lukuisia paimenkirjeitä muun muassa Konstantinopolissa diakonissana toimineelle Amprouklalle (esim. kirjeet 96 ja 103).
Ekumeenisten kirkolliskokousten ohjeita diakonissoista
Kysymys diakoneina toimineista naisista päätyi myös ekumeenisten kirkolliskokousten määräyksiin.
Niinpä esimerkiksi jo ensimmäinen ekumeeninen kirkolliskokous (325) ohjeisti, että tietyistä harhaopeista kääntyneet naiset, jotka olivat toimineet diakonissoina (terminä kreikan sana diakonissa), tuli kastaa muiden tavoin ja sen jälkeen vihkiä tehtäväänsä uudestaan. Jos he olivat tehtävään sopimattomia, heidät tuli ”erottaa kleeruksesta” eli papistosta samalla tavoin kuin tehtävään sopimattomat miehet. Diakonissoilla kokous tarkoittaa ”ainoastaan niitä, joita puvun mukaan pidetään sellaisina” eli niitä, jotka on asetettu tehtäväänsä kantamaan diakonille kuuluvaa pukua. (Kanoni 19)
Neljäs ekumeeninen kirkolliskokous (451) alensi diakoneina (diakonos) toimiville naisille asetetun ikärajan kuudestakymmenestä vuodesta neljäänkymmeneen vuoteen. Avioliiton solmiminen vihkimyksen jälkeen kiellettiin samoin kuin muun papiston kohdalla. (Kanoni 15)
Molempien tekstien mukaan vihkiminen tapahtui kättenpäällepanon kautta, mistä käytetään termiä kheirotonia. Näin vihittiin myös diakoneina toimivat miehet ja muu papisto. Alempi papisto, kuten lukijat ja alidiakonit vihittiin (siunattiin) – kuten yhä nykyään – alttarin ulkopuolella kirkkosalissa niin sanotulla kheirotesialla, jota ei edellisen tavoin pidetä pappeuden sakramenttina.
Joissakin varhaisemmissa lähteissä eri vihkimysten termejä käytetään myös rinnasteisina, mutta ekumeenisten kirkolliskokousten määräykset eivät tällaista lukutapaa näytä tukevan.
Tarkasti ottaen Nikean kokouksen määräys toteaa, että harhaoppisissa liikkeissä kheirotesialla (”alemman pappeuden vihkimys”) tehtävään asetetut diakonissat tuli kääntymyksensä jälkeen vihkiä kheirotonialla (”ylemmän pappeuden vihkimys”). Muussa tapauksessa heidät tuli lukea maallikkojen joukkoon.
Jo aiemmin, 300-luvulla kootuissa tai laadituissa Apostolisissa konstituutioissa mainitaan erilliset diakoniksi vihkimisen rukoukset miehille ja naisille (8.19–20).
Diakonissojen tehtävät ja viran katoaminen
Suoranaisia sakramentaalisia tehtäviä, mysteerien varsinaista toimittamista, diakoneille (miehille tai naisille) ei Apostolisissa konstituutioissa osoiteta: ne kuuluivat piispoille ja papeille. Tekstin mukaan naispuoliset diakonit avustivat muun muassa naisten kasteissa ja suorittivat heidän voitelunsa pyhällä öljyllä. Teksti viittaa myös siihen, että heidän tehtävänsä erosivat joiltakin osin miespuolisista diakoneista. (8.28)
Erään lähteen mukaan diakonissat avustivat myös alttarissa, ainakin joillakin maantieteellisillä alueilla. Tämän mukaan heillä oli esimerkiksi muiden diakonien tavoin oikeus koskea ehtoollismaljaan alttarissa, vaikka he eivät saaneetkaan jakaa ehtoollista (Herran testamentti 2, 20.7; 500-luvun Syyria/Egypti).
1000-luvulle tultaessa diakonissojen tehtävä alkoi vähitellen kadota. Joissakin aikalaislähteissä tätä muutosta perustellaan naisten heikkoudella. Perustelut liittyvät usein – ehkä vähän yllättäenkin aiempaan traditioon verrattuna – naisten kuukautisiin eli rituaalipuhtauteen. Tällä perusteltiin osin myös sitä, etteivät naiset voi yleensäkään päästä alttariin. Tämän käsityksen mukaan diakonissan vihkimys nähtiin kehäpäätelmän tavoin tarpeettomaksi, koska alttariin pääsy oli jo muutenkin kielletty.
Perinteen muutokseen vaikutti luultavasti kristinuskon voittokulun myötä tapahtunut aikuisena kääntyneiden kasteiden määrän vähentyminen kirkon ydinalueilla. Samalla diakonien tehtävät eriytyivät osin varhaisemmasta tarkoituksestaan – nykyistä liturgista roolia lainkaan väheksymättä. Samalla miesten rooli alkoi korostua. Tarve ja tottumus edellä mainittuun muutokseen määrittelivät käytännön.
1300-luvulla pyhä patriarkka Athanasius I ilmaisi pitävänsä naisdiakonaattia aiempana käytäntönä, mutta ei pappeuteen rinnastettavana virkana. Hän määräsi, ettei uusia diakonissoja tule enää asettaa tehtäväänsä. (Patriarkan määräys, Vat. gr. 2219) Käytännössä naisdiakonaatti oli jo lakannut ennen Athanasiuksen aikaa.
1300-luvulla vaikuttanut kreikkalainen kanonisen lain kokoelman laatinut munkki Matteus Blastares toteaa, ettei ole tarkkaan tiedossa, miksi varhaisempi naisdiakonien (diakonoi gynaikai) instituutio katosi. Sakramentaalisesti vihityt (kheirotonia) naiset kuitenkin toimivat papiston keskuudessa heille kuuluvan palvelutehtävän mukaisesti.
Blastareksen mukaan jotkut arvelivat naisdiakonien kastaneen naisia. Toiset taas olivat sitä mieltä, että heillä oli lupa lähestyä alttaria ja tehdä lähes samoja tehtäviä kuin miehetkin. Tehtävään vihittyjen naisten pääsyä alttariin kirkon varhaisempina vuosina Blastares perustelee pyhän Gregorios Teologin (Nazianzilainen; n. 329–390) sisaren Gorgonian tapauksella, vaikka hän torjuukin ajatuksen naisista alttarissa ja viran palauttamisen. (Aakkosellinen kanoninen kokoelma 11)
Sisarensa hautajaissaarnassa Gregorios kertoo ihailevasti, miten jonkinlaiseen verenvuototautiin sairastunut pyhä Gorgonia (k. 375) rukoili itkien alttaripöytää vasten (diakonissana lupa lähestyä alttaripöytää). Sitten hän voiteli itsensä – hyvin poikkeuksellisesti ainakin nykynäkökulmasta katsottuna – pyhitetyistä ehtoollislahjoista tekemällään seoksella ja parani. (Saarna 8.17–18)
Nykypäivän kysymyksiä
Kuten edellä kuvatut suppeat esimerkit osoittavat, ajatus vanhakirkollisen diakonissainstituution elvyttämisestä pitää sisällään monia käytännöllisiä, teologisia ja kulttuurillisia, osin tottumukseen liittyviä kysymyksiä. Niiden pohtiminen voi herättää monenlaisia tunteita.
Tällaisia kysymyksiä ovat esimerkiksi: mitkä olivat diakonissojen vaatimukset ja tehtävät varhaisen perinteen ja ekumeenisten kirkolliskokousten valossa? Millä tavoin traditiota ja varhaista käsitystä naisen roolista kirkossa tulisi/voisi tulkita nykyään? Voitaisiinko varhaisempi virka yhä palauttaa? Millä tavoin kirkon alttarin ja diakonissojen välinen suhde tulisi tradition valossa ratkaista? Millaisia tarpeita varten virka tulisi kenties elvyttää?
Tämänkaltaista pohdiskelua on käyty akateemisissa piireissä jo varsin pitkään teologian, historian ja käytännön näkökulmista käsin. Aihetta on tarkasteltu myös kirkollisesti.
Joitakin ortodoksisen kirkon vastauksia
Patriarkka Bartolomeos totesi jo 1990-luvulla diakonissainstituution olevan vastaansanomaton osa kirkon perinnettä, joka sai alkunsa jo varhaisesta kirkosta. Hänen mukaansa monissa paikalliskirkoissa on syntynyt toive ja tarve palauttaa tämä traditio. Lisäksi Bartolomeos mainitsee, että kirkossa on jo olemassa joukko naisia, jotka ovat selvästi kutsuttuja tähän tehtävään. (Ortodoksiselle naistenkonferenssille 12.5.1997) Näkökulmassa korostuu varhaisimman, ei myöhäisemmän, perinteen painoarvo.
Liikehdintää asian suhteen on ollut 2000-luvun alussa joiltakin osin esimerkiksi Kreikan kirkossa. Vuonna 2017 yhden käytännön vastauksen antoi myös Aleksandrian patriarkaatti, joka elvytti vanhan tradition paikallisesti, korostaen samalla viran erityispiirteitä.
Aleksandrian patriarkaatissa vihkimys noudatti niin sanottua alemman papiston ei-sakramentaalista vihkimyskaavaa (kheirotesia). Vihityt diakonissat tulivat piispan kaitsennan alaisuuteen, kuten muukin alempi ja ylempi papisto. Aleksandrian kirkko on perustellut viran uutta nousua entisen perinteen elvyttämisenä nykypäivän pastoraaliset tarpeet huomioiden ja kirkon missiota korostaen, ei uudenlaisena kirkollisena innovaationa.
Kuten nämä esimerkit osoittavat, avoimelle ja toisia kunnioittavalle keskustelulle on nähty olevan tarvetta. Siihen on annettu myös käytännön vastauksia, vaikka prosessi on ollut hidas ja ratkaisut maltillisia, ehkä joidenkin mielestä kovin varovaisiakin.
Asia on tietysti käytännössä hankala. Se herättää traditionaalisimmissa mielissä helposti vastustusta (”liikaa muutosta”) ja kaikkein vapaimmin asiaan suhtautumisessa tyytymättömyyttä (”liian vähän muutosta/paluuta aiempaan traditioon”). Osalle kysymys liittynee omaksuttuun ajatukseen pysyvyydestä, osalle kokemukseen omasta kutsumuksesta. Jotkut taas ovat tyytyväisiä vallitsevaan tilanteeseen ja omaan rooliinsa kirkossa. Toisia saattaa ahdistaa liiallinen pysähtyminen aiempien vuosisatojen myöhäsyntyisiin muutoksiin, vaikka perinnettä arvostetaankin. Ehkä jotkut saattavat jopa ajatella – kristillisestä perinteestä ja kirkon teologiasta radikaalisti irrottautuen – naisten olevan sopimattomia/kykenemättömiä juuri muuhun kuin lasten synnyttämiseen ja keittiöpalveluun.
Riippumatta siitä, mihin johtopäätöksen kukin ortodoksikristitty tai papiston jäsen naisdiakonaattikysymyksen ja sen palauttamisen äärellä päätyy, historian ja käytäntöjen valossa on ilmeistä, että diakonin virka on kirkon tradition näkökulmasta katsottuna paljon monisyisempi, moniulotteisempi ja rikkaampi kuin on totuttu ajattelemaan. Tämä seikka lienee asia, minkä eri tavoin ajattelevat voivat tunnistaa ja tunnustaa. Tämä huomioiden on toivottavaa, että keskustelu naisten roolista kirkossamme on luonteeltaan sävyisää ja kunnioittavaa.
Viime kädessä kirkollisten keskustelujen ja ennen kaikkea historiallisten ja teologisten tutkimusten ja tradition tuntemuksen tulokset suodattuvat, kuten kirkossamme on totuttu, piispainkokousten ja synodien päätösten siivilän lävitse. Pyhän Hengen välitöntä ja rajatonta toimintaa unohtamatta nämä päätökset lopulta määrittelevät kirkon tulevaisuuden ja apostolisuuden polun.
Joka tapauksessa voidaan perustellusti kysyä: olisiko nyt sopiva aika palata tradition lähteille niin, että tarve, toive ja kutsumus voivat löytää täyttymyksensä omassa paikalliskirkossamme? Suunnan löytymiseksi tarvitsemme rukouksen ohessa myös avointa ja pohdiskelevaa keskustelua vailla pelkoa.
Toim. huom. Professori Carrie Frederick Frost luennoi naisdiakoneista Valamon luostarissa pidetyssä Naisen eletty ortodoksisuus -seminaarissa syyskuussa 2023. Seminaarissa puhui myös nunna Vassa eli sister Vassa (Dr. Vassa Larin), joka on käsitellyt kanonisten tekstien ja naisen aseman yhteyttä kirkossamme.
Kuvituskuva ylhäällä: Minna Jalovaara