Varsinainen loppuraportti käsittelee naisten asemaa ja virkaa kirkon elämässä. Raportti esittelee naisdiakonien asemaa vanhojen lähteiden pohjalta. Naisdiakonien tehtävää kuvataan rinnasteiseksi miesten vihkimykselle, vaikka kummallakin oli oma roolinsa. Samalla todetaan, ettei kirkon varhaisina aikoina ollut yhtenäistä naisdiakonien toimenkuvaa, sillä tehtävät mukautuivat paikallisiin tarpeisiin.
Raportti esittelee myös suomalaisen 1920–1930-luvuilla toimineen diakonissainstituution kristillisenä palvelutyönä. Merkittävässä osassa on yleisortodoksisten konsultaatioiden kooste, joissa suhtautuminen diakonissainstituution elvyttämiseen on ollut myönteistä.
Näissä yhteyksissä kanonisia (kirkon ohjeellisia) perusteita on etsitty ja löydetty vanhasta perinteestä. Samalla on tunnustettu tarve huomioida kunkin ajan tarpeet. Konsultaatiot eivät pidä yhtenäistä käytäntöä velvoittavana kanonisuuden toteutumiselle, vaan tuovat esiin myös vastakkaisia painotuksia ja käytännön johtopäätöksiä samojen aineistojen äärellä.
Raportin mukaan naiset ovat olleet pitkään syrjäytyneessä asemassa kirkon elämässä. Heidän erillisasemaansa on perusteltu ennakkoluuloilla ja käsityksillä, jotka eivät kestä teologista tarkastelua eivätkä saa tukea kirkon traditiosta.
Äitikirkko suhtautuu varovaisen myönteisesti
Selvityksessä nostetaan esiin Äitikirkon varovaisen myönteinen kanta naisdiakonaatin elvyttämiseen, jota pidetään ”Hengen vaikutuksena naisten palvelutehtävissä”. Äitikirkko korostaa tarvetta pohtia, kuinka naiset voisivat parhaiten osallistua Kristuksen ruumiin rakentamiseen, mukaan lukien naisdiakonaatin uudelleen käyttöönotto.
Raportissa mainitaan myös patriarkka Bartolomeoksen huomio siitä, ettei kirkko ole lakannut kannustamasta ja edistämästä naisten osallistumista kirkon palvelutyöhön. Kirkko on tarjonnut naisille uusia mahdollisuuksia, ja patriarkan mukaan diakonissat ovat olleet apostolien ajoista lähtien korvaamattomia uskovien hengellisessä ohjauksessa ja ovat nauttineet suurta arvostusta.
Erotuksena varsinaisesta loppuraportista, liitteenä olevassa ylimääräisessä selvityksessä perustellaan naisten nykyasemaa kirkossa ortodoksisella maailmankuvalla, jota kuvataan taivaallisen hierarkian mukaisena, perustavanlaatuisena, kanonisesti sitovana ja muuttumattomana jumalallisena järjestyksenä. Pyrkimys tämän järjestyksen muuttamiseen nähdään yrityksenä muuttaa kirkon pysyvää oppia, mikä raportin mukaan on loogisesti ongelmallista. Kirkon ortodoksisen luonteen katsotaan säilyvän ainoastaan sen pitäytyessä jumalallisesti säädetyissä ja sen elämää ohjaavissa normeissa.
Oheisraportin mukaan menneisyyden naisdiakonaattia ei voida pitää traditiona kirkollisessa mielessä, koska sen kanonisuus edellyttäisi ekumeenisesti yhtenäistä käytäntöä koko ortodoksisessa maailmassa. Selvitys ei kuitenkaan torju naisdiakonaatin historiallista merkitystä, vaan toteaa, että viran paikallisuus estää sen elvyttämisen.
Erillisselvityksessä sukupuolisuus esitetään symbolisena käsitteenä, jossa jokaisella sukupuolella on omat, toisistaan erilliset tehtävänsä kirkossa ja maailmassa. Tämä näkemys sulkee pois naisdiakonaatin mahdollisuuden, vaikka samalla myönnetään, että historiallisesti virka on ollut olemassa joissakin yhteyksissä. Raportin mukaan tässä asiassa ei voi tapahtua kehitystä tai muutosta, koska sukupuolten väliset erot ovat pysyviä. Teksti ei kuitenkaan kiinnitä erityistä huomiota naisdiakonaatin varhaisiin kehitysvaiheisiin tai sen roolin muutoksiin kirkon eri aikakausina.
Erillisraportin mukaan Jumala loi ensin miehen, ja nainen esitellään miehen kumppanina, joka täydentää hänen puuttuvia ominaisuuksiaan. Raportin näkemyksen mukaan mies tarvitsee naista, ja vasta naisen luomisen jälkeen koko luomakunta oli hyvä. Tähän perustuen muutokset miesten ja naisten rooleissa tulkitaan heidän luotuisuuteensa perustuvan erilaisuuden väheksymiseksi. Näin kuva naisdiakonaatista kaventuu ristiriidaksi kristologisen sukupuolisymboliikan kanssa.
Erillisselvityksessä sukupuolisuus esitetään symbolisena käsitteenä, jossa jokaisella sukupuolella on omat, toisistaan erilliset tehtävänsä kirkossa ja maailmassa.
Lisäraportissa naisdiakonaatin elvyttäminen esitetään pyrkimyksenä parantaa naisten oikeuksia kirkossa, uutena innovaationa. Raportin mukaan viran elvyttämiseen liittyy kätkettyjä asenteita, ja keskustelussa tulisi erottaa toisistaan halu palvella kirkkoa ja pappeuden asteisiin liittyvän julkisen näkyvyyden tavoittelu.
Erillisraportissa naisdiakonaatin elvyttämispyrkimys nähdään ortodoksisen maailmankuvan muuttamisena sekä maskuliinisuuden ja feminiinisyyden välisenä valtapelinä, jossa korostuvat yksilölliset oikeudet. Kirkon tarpeen naisdiakonaatille esitetään syntyneen tasapäistävän tai feministisen maailmankuvan vaikutuksesta. Tekstin mukaan pyrkimys parantaa naisen asemaa kirkossa vastoin perinteistä hierarkkista maailmankuvaa ja sen symboliikkaa tulee torjua, koska kirkollinen maailmankuva on perustavanlaatuisesti vastakkainen postmodernille ajattelulle.
Näiden huomioiden perusteella voidaan havaita, että varsinainen loppuraportti ja erillisselvitys tarjoavat toisistaan poikkeavat näkemykset naisen asemasta ja roolista kirkossa. Toisessa korostuu työtoveruus, toisessa taas hierarkkisuuden perustalle rakentuva naiskuva. Molemmat näkökulmat nojaavat kirkon tradition tulkintoihin.