Kirkon liturgisessa elämässä jokaisella viikonpäivällä on oma teemansa. Sunnuntaisin kirkoissa toimitetaan kiitosuhria, eukaristiaa, ja juhlitaan Kristuksen ylösnousemusta. Maanantaisin jumalanpalvelustekstit ohjaavat kirkkokansan huomion pyhiin taivaallisiin ruumiittomiin voimiin eli luomakunnan näkymättömään puoleen. Poisnukkuneiden kristittyjen muistopäiväksi on kirkon perinteessä vakiintunut lauantai. Syitä tähän on useita.
”Ja Jumala siunasi seitsemännen päivän ja pyhitti sen, koska hän sinä päivänä lepäsi kaikesta luomistyöstään” (1.Moos.2:3). Kristuksen kuoleman ja ylösnousemuksen jälkeen viikon kohokohdaksi tuli Herran päivä eli sunnuntai, kun taas lauantaipäivä sai uuden merkityksen. Se muistuttaa Jumalan valtakunnan poisnukkuneiden nauttimasta ikuisesta levosta: ”Jumalan kansalla on siis yhä sapattijuhla edessään. Se, joka pääsee levon maahan, saa levätä kaikkien töidensä jälkeen niin kuin Jumalakin työnsä tehtyään.” (Hepr.4:9–10)
Lisäksi ristinkuolemansa jälkeen lauantaipäivänä haudan lepoon laskettu Jeesus Kristus oli päättämässä pelastustyönsä laskeutumalla tuonelaan ja vapauttamalla siellä olevat. Siksi kirkko kokee, että Herran päivää eli sunnuntaita edeltävä lauantai on paras päivä muistaa niitä, jotka ovat siirtyneet ikuiseen lepoon.
Kristuksen kuoleman ja ylösnousemuksen jälkeen viikon kohokohdaksi tuli Herran päivä eli sunnuntai, kun taas lauantaipäivä sai uuden merkityksen. Se muistuttaa Jumalan valtakunnan poisnukkuneiden nauttimasta ikuisesta levosta: ”Jumalan kansalla on siis yhä sapattijuhla edessään. Se, joka pääsee levon maahan, saa levätä kaikkien töidensä jälkeen niin kuin Jumalakin työnsä tehtyään.” (Hepr.4:9–10)
Kirkkovuodessa on myös erityisiä poisnukkuneiden muistamiselle pyhitettyjä päiviä, joita kutsutaan sielujen lauantaiksi. Sielujen lauantaina muistellaan kaikkia aikojen alusta Jumalaan toivonsa panneita ja ylösnousemuksen toivossa kuolleita. Usein sielujen lauantaita vietetään paaston (esimerkiksi tuomiosunnuntain edellä, viikkoa ennen suuren paaston alkua) tai suurta juhlaa (esimerkiksi Pyhän Hengen vuodattaminen apostolien päälle) edeltävänä lauantaina. Jotkut niistä ovat yleisortodoksisia muistelupäiviä, osalla taas on vain paikallinen merkitys, joka on kaiken lisäksi usein päässyt unohtumaan.
Todennäköisesti vanhin ortodoksisessa kirkossa maailmanlaajuisesti vietettävä sielujen lauantai sijoittuu Tuomiosunnuntain aattoon. Pyhä Johannes Krysostomos (+407) mainitsi kristittyjen tavasta kokoontua tiettyinä päivinä hautausmaalle rukoilemaan poisnukkuneiden puolesta. Trodionin päivän synaksarionissa kerrotaan, että kaikkien aikojen alusta poisnukkuneiden hurskaiden muisto olisi peritty jopa apostoleilta.
Suuren paaston erikoisuutena on, että arkipäivinä kirkoissa ei toimiteta tavanomaisia panihidoja tai litanioita poisnukkuneiden puolesta. Korvaukseksi suuren paaston 2., 3. ja 4. viikkoina vietetään sielujen lauantaita.
Dimitrin lauantai vainajien muistelupäivänä on tullut tunnetuksi alun perin Venäjällä. Sieltä päivän vietto omaksuttiin ensin Karjalan ja myöhemmin Suomen ortodoksien keskuudessa. Dimitrin lauantaita vietetään vuosittain suurmarttyyri Demetrios Tessalonikalaisen muistopäivää (26.lokakuuta) edeltävänä lauantaina.
Samantapaisia paikallisia sielujen lauantaita vietetään myös Bulgariassa ja Serbiassa. Ei ole tarkkaa tietoa siitä, mikä on syynä tällaisten ”ylimääräisten” ja paikallisten vainajien muistelupäivien suosiolle. Yksi olettamus on, että niitä alettiin viettää suurten taistelujen jälkeen, jolloin kaatuneiden ortodoksien määrä oli merkittävä.
Dimitrin lauantai mainitaan muun muassa 1400-luvun novgorodilaisissa dokumenteissa, vaikka päivän vietto on todennäköisesti sitäkin vanhempi. Vasta 1800-luvulla Dimitrin lauantain vietto liitettiin Venäjällä Kulikovon taistelun uhreihin ja ruhtinas Dimitri Donilaiseen, joka haastoi ensimmäisenä Moskovan suuriruhtinaana mongolien vallan Venäjällä ja löi Kultaisen ordan armeijan taistelussa Kulikovon niityllä 8. syyskuuta 1380.
Ruhtinaan nimikkopyhä oli suurmarttyyri Demetrios Tessalonikalainen, jonka muistopäivään Dimitrin lauantain vietto on sidoksissa tänäkin päivänä. Kyseinen vainajien muistelupäivä määrättiin vietettäväksi Venäjän valtakunnan varuskunnissa vuonna 1903 ukaasin voimalla.
Tuntemattomia uskon todistajia
Kaikkien poisnukkuneiden joukossa on varmasti niitäkin, jotka omalla kilvoituksellaan mahdollistivat pelastuksensa eli pyhiä kilvoittelijoita, marttyyreja ja uskon todistajia, jotka ovat jääneet kirkolta syystä tai toisesta tuntemattomiksi. Näin ollen heidän kanonisaatiotaan eli pyhäksi julistamistaan ja liturgista kunnioittamistaan ei ole voitu virallistaa. Siksi kirkon pyhien joukko, ns. riemuitseva seurakunta onkin tunnettua paljon suurempi.
Apostoli Johannes kertoo nähneensä: ”suuren kansanjoukon, niin suuren, ettei kukaan kyennyt sitä laskemaan. Siinä oli ihmisiä kaikista maista, kaikista kansoista ja heimoista, ja he puhuivat kaikkia kieliä. He seisoivat valtaistuimen ja Karitsan edessä yllään valkeat vaatteet ja kädessään palmunoksa ja huusivat kovalla äänellä: Pelastuksen tuo meidän Jumalamme, hän, joka istuu valtaistuimella, hän ja Karitsa! […] Nämä ovat päässeet suuresta ahdingosta. He ovat pesseet vaatteensa ja valkaisseet ne Karitsan veressä” (Ilm. 7:9–14).
Idän kirkossa kaikkien pyhien sunnuntaita on vietetty ensimmäisenä helluntain jälkeisenä sunnuntaina ainakin 300-luvun lopulta, jolloin pyhä Johannes Krysostomos kirjoitti sen kunniaksi opetuspuheen. Myös pyhittäjä Efraim Syyrialaisen hymneissä mainitaan tämä juhla. Niin ikään lukuisat typikonit eli jumalanpalvelusohjekokoelmat säätävät kyseisen juhlan viettoa.
Ortodoksisessa perinteessä Kaikkien pyhien juhlan yhteys Pyhän Hengen apostolien päälle vuodattamisen juhlaan eli Kristuksen kirkon varsinaiseen syntymäpäivään syntyy siten, että vaikka pyhät kilvoittelivatkin eri aikoina, eri olosuhteissa ja eri tavalla, he kaikki tulivat osallisiksi Kristuksen kirkkoa yhdistävästä ja elävöittävästä Pyhästä Hengestä.
***
”Heidän esirukouksiensa tähden suo kirkolle ja isänmaallemme rauha, oi ylen armollinen ja ihmisiä rakastava.” (Karjalan valistajien juhlan tropari)
Paikalliset perinteet ovat aina vaikuttaneet ortodokseihin ympäri maailmaa. Tämä on johtanut lukuisten paikallisten tapojen ja eri merkkipäivien syntyyn. Myös Suomessa vähemmistönä olevat ortodoksit ovat halunneet tehdä omaa uskoaan ja identiteettiään paremmin näkyviksi julistamalla ilosanomaa ”omalla kielellään”.
Niinpä Suomen ortodoksisen kirkon piispainkokous määräsi 19.11.1957, että ortodoksista Karjalan valistajien yhteistä juhlaa vietetään lauantaina, joka sijoittuu päivien 30.10.–6.11. välille. Suomen evankelis–luterilaisessa kirkossa vietetään loppusyksystä pyhäinpäivää.
Karjalan valistajien muistopäivänä kirkko kunnioittaa pyhiä ihmisiä, joiden elämä ja toiminta ovat edesauttaneet pohjoisten alueiden kristillistymistä ja ortodoksisuuden vakiintumista Suomessa. Heidän joukossaan on lähetyssaarnaajia, luostari- ja erämaakilvoittelijoita sekä paikallisia hartaita ortodokseja. Heistä tunnetuimpia ovat Valamon luostarin perustajat, pyhittäjät ja ihmeidentekijät Sergei ja Herman Valamolaiset, Konevitsan luostarin perustaja, pyhittäjä Arseni Konevitsalainen, Syvärin luostarin perustaja, pyhittäjä Aleksanteri Syväriläinen ja Petsamon luostarin perustaja, pyhittäjä Trifon Petsamolainen. Heillä kaikilla on oma juhlapäivänsä kirkkokalenterissa. Heidän lisäkseen Karjalasta, Lapista, Vienasta ja Inkeristä tunnetaan noin 60 paikallista pyhää ihmistä.
Kaikki tässä esiin tuodut ortodoksisen kirkon liturgisen vuoden juhlat ovat ennen kaikkea muisto- ja muistelupäiviä, olivatpa ne sitten yhteisiä tai paikallisia. Kirkko on siis olemukseltaan jatkuva ”ikuinen muisto” ja todistus ikuisesta elämästä. Kirkkoon kuuluva on Kristuksen ruumiin jäsen, ja on siten tullut osalliseksi ikuisesta elämästä Jumalan lapsena.