Psalminsa alussa Daavid mainitsee laatineen veisunsa benjaminilaisen Kusin puheiden tähden. Jotkut kirkkoisistä tulkitsevat tämän viittaavan Absalomiin, Daavidin kapinaan nousseeseen poikaan. Juutalaisessa traditiossa Kus liitetään kuningas Sauliin.
Toisinaan isien tulkinnassa psalmin mainitaan kuvaavan edeltä Kristuksen, Daavidin Pojan, ahdistuksia. Toisaalta se liitetään myös hurskaan kärsimyksiin rikkinäisessä maailmassa.
Daavid turvaa Herraan ja pyytää Jumalan apua, jotta hänen vainoojansa ei kävisi hänen kurkkuunsa kuin leijona ja veisi saalistaan mennessään. Daavid, joka monissa muissa psalmeissa katuu tekemiään rikkomuksia, vetoaa tässä kohtaa viattomuuteensa, sillä nyt hän kärsii syyttä.
Daavid puhuu Herralle ja sanoo ansainneensa vihollisen tuomat ahdistukset vain, jos hän olisi pettänyt lähimmäisensä tai riistänyt toista. Siinä tapauksessa vihollinen saisi ajaa häntä takaa, ottaa hänet kiinni, tallata hänet maahan ja polkea hänen kunniansa lokaan.
Daavid anoo Jumalaa, jonka kädessä on oikeus, nousemaan vainoajansa raivoa vastaan – tekstissä oikeus ja raivo ovat toisilleen vastakkaisia suhtautumistapoja – ja rientämään omansa avuksi.
Psalmi laajenee koko maailmaa ja kaikkia aikoja koskevaksi, kun Daavid pyytää Herraa, joka on kansojen tuomari, kokoamaan kaikki kansat tuomiolleen, tekemään lopun jumalattomien pahuudesta ja vahvistamaan viatonta. Psalmi saa näin kirkon ymmärryksessä vahvan messiaanisen, Kristukseen liittyvän vireen.
Daavid luottaa siihen, että hänen kilpensä on Jumala, vilpittömien auttaja. Vihollinen hautoo pahaa, mutta putoaa lopulta kaivamaansa kuoppaan ja maistaa pahoja tekojaan. Ahdistuksilla on määräaikansa, jonka yksin Jumala tuntee.
Luottavaisesti Daavid kiittää Herraa hänen oikeista tuomioistaan ja ylistää Korkeimman nimeä, sillä hän käsittää, että Jumala tietää parhaiten mikä lopulta koituu voitoksi ja sielun pelastukseksi.