Pieni lapsi on kirkon jäsenyyden osalta riippuvainen vanhemmistaan. Osa lapsista tutustuu seurakuntaelämään jo vauvaiästä alkaen jumalanpalvelusten ja kenties myös kerho- tai leiritoiminnan muodossa.
Kirkollisesti passiivisemmissa perheissä kirkon jäsenyyttä tukee mahdollisesti vain oman uskonnon opetus, kunnes nuori täyttää 15 vuotta ja edessä on kristinoppikoulu.
Nuorelle kripari on yksi askel kohti aikuisuutta, mutta samalla se on myös ikkuna oman seurakunnan ja kirkon elämään. Kenties vanhempien tai kummin kanssa kirkossa käynyt nuori alkaa silloin määritellä suhdettaan kirkkoon entistä itsenäisemmin.
– Kripari on kirkolle valtava mahdollisuus. Monet muistelevat aikuisena sitä, kuinka oma kiinnostus kirkkoa kohtaan heräsi oman kriparin jälkeen. Itse olen huomannut, kuinka tärkeä juttu kripari on suurimmalle osalle nuorista, jotka siihen osallistuvat. Leirillä koettu yhteisöllisyys, rakkaudellisuus ja välittäminen tekevät nuoriin vaikutuksen, kertoo Tampereen seurakunnan kasvatustyöntekijä Lidija Cederström-Hänninen.
Kirkollisuuden kipinä voi toki syttyä myös toisin.
– Itsekään en ole käynyt kriparia, vaan kiinnostus kirkkoa kohtaan syventyi lukioiässä uskonnon tunneilla. Kerroin uskonnon opettajalleni Pauli Telsavaaralle, että olisin kiinnostunut tekemään jotain seurakunnassa. Hän välitti yhteystietoni isä Heikki Huttuselle, ja sen jälkeen asiat etenivät nopeasti: pian huomasin olevani Tapiolan kirkon liturgiakerhon ohjaaja. Tästä alkoikin aivan toisenlainen vaihe elämässäni, ja kirkko on kulkenut siitä lähtien mukana kaikessa. Oma uskonnonopettajakin voi siis olla ratkaiseva tekijä, kun mietitään, mikä innostaa nuorta aktivoitumaan kirkon piirissä.
Kun kipinä on syttynyt, sitä on myös ruokittava. Nuoren innostus voi sammua nopeasti, jos se ei saa seurakunnan suunnalta vastakaikua.
– Uskon, että nuoren suhde kirkkoon pysyy aktiivisena, jos hän kokee olevansa osa seurakuntaa, osa kirkkoa ja tulee kohdatuksi omana itsenään. Myös toisten ortodoksinuorten tapaaminen on todella tärkeää. Itse aloitin työt seurakunnassa tilanteessa, jossa koronarajoitukset oli viimein purettu ja erilaisia tapahtumia pystyi taas järjestämään. Esimerkiksi nuortenilloista tuli heti todella suosittuja, ja osallistujat ovat olleet tosi kiitollisia tilaisuudesta tavata ja tutustua kirkon piirissä.
Onkin selvää, että vaikka jumalanpalvelukset ovat kirkon toiminnan ydin, niin nuoret kaipaavat myös muita osallistumisen tapoja.
– Nuorille tulisi tarjota enemmän konkreettista tekemistä. Osa saattaa innostua leiriohjaajaksi kouluttautumisesta ja hyvien leirikokemusten tarjoamisesta nuoremmille, joku innostuu ehkä kirkko-oppaan tai ponomarin tehtävästä, joku kuorossa laulamisesta tai vaikkapa jumalanpalvelusten striimaamisesta. Sopivia tehtäviä kannattaa myös ideoida yhdessä nuorten kanssa, sillä nuoret ovat nuoruuden parhaita asiantuntijoita.
Kirkon täytyy kurottautua kohti kaikkia nuoria
Aktiivisten ja toimintaan matalla kynnyksellä osallistuvien nuorten lisäksi seurakunnan tulisi muistaa myös ne nuoret, jotka uhkaavat jäädä yksin.
– Masennus ja ahdistus ovat osin koronavuosienkin vuoksi lisääntyneet, ja osa nuorista pysyttelee mieluiten kotona. Heille esimerkiksi perinteinen kripari on kokemuksena liian haastava tai raskas. Meidän olisi kirkkona tärkeää löytää uusia tapoja kohdata myös heidät. Yksi ratkaisu voisi olla päiväkriparien yleistyminen. Ainakin Helsingissä niistä on kerätty jo paljon kokemuksia.
Lidija uskoo, että kirkolla on näillekin nuorille arvokasta tarjottavaa.
– Edellisessä työssäni sosiaaliohjaajana näin paljon jo pitkälle syrjäytyneitä nuoria. Yksinäisyys ja tunne, ettei kuulu oikein mihinkään, vaivaa nykyisin todella monia nuoria ja nuoria aikuisia. Se, mitä kirkko voi parhaimmillaan heille tarjota, on mielestäni nimenomaan kokemus aidosta yhteisöllisyydestä ja välittämisestä. Mielestäni meidän on tehtävä entistä enemmän työtä sen eteen, että myös syrjäytymisvaarassa olevat nuoret tietävät, että seurakunta on olemassa myös heitä varten – ei pelkkiä reippaita ja innokkaita osallistujia varten.
Jotta tässä voidaan onnistua, kirkon tulee olla siellä, missä nuoretkin ovat.
– Viime syksynä perustimme seurakuntaan nuorille tarkoitetun Instagram-tilin (tampereenortodoksisetnuoret) ja nyt jo ihmettelen, miten nuoria on tavoiteltu aiemmin. Facebook tavoittaa lähinnä nuorten vanhemmat ja isovanhemmat.
Tavoittamiseen liittyvät ongelmat ovat toki edelleen myös maantieteellisiä.
– Suureen seurakuntaan mahtuu monta haja-asutusalueetta, joilla saattaa asua 1-2 ortodoksista nuorta. Esimerkiksi Toholammelta on melkoinen työ lähteä nuorteniltaan Tampereelle. Meillä jotkut ovat olleet nuortenilloissa mukana verkon välityksellä, mutta kyllä kokoavaan nuorisotoimintaan tulisi panostaa samalla tavalla kuin haja-asutusalueiden jumalanpalveluksiinkin.
– Eivät nuoret sitoudu kirkkoon yksipuolisesti ja velvollisuudentunnosta: heille pitää osoittaa teoilla, että he ovat yhteisössä arvokkaita ja että heitä tarvitaan.
Kuvituskuva ylhäällä: Kanttori Markus Hänninen ja Tampereen aktiiviset ortodoksinuoret tekevät paljon yhteistyötä muun muassa jumalanpalvelusten striimausten parissa.