Rovasti Heikki Huttunen: ”Opin papiksi lasten ja nuorten avulla”

– En ajattele, että olisin oikeasti nuorisotyön asiantuntija. En ole erityisen nuorekas, en tunne niin sanottua nuorisokulttuuria, en pysy perässä nuorten musiikissa tai pukeutumistyyleissä. Kaikki tietävät, että tietokoneissa ja sometuksessa olen lähes luku- ja kirjoitustaidoton. Ilman tulkkia en ymmärrä ajankohtaisia uudissanoja. Jos kysytään, miten nuorten kanssa pitäisi olla, en osaa vastata kuin että samalla tavalla kuin kaikkien eri-ikäisten kanssa. Tasavertaisesti, rehellisesti, kunnioittavasti, kuuntelevasti, rakastavasti.

Isä Heikki sanoo olevansa  oman kirkkomme nuorisotyön ja opiskelijaliikkeen kasvatti.

– Opin papiksi lasten ja nuorten avulla. 

Hänen kirkollinen taustansa juontaa juurensa aina 1970-luvun lopun ja 1980-luvun nuorten pariin Kertsillä (Nuorisotoimisto ja kerhotila Unioninkatu 39:ssä), Lällyssä (Kaunisniemen leirikeskus) ja Valamon talkoolaisten iltanuotioilla. 

– Ortodoksisen opiskelijaliiton toiminnassa tapasin vaimoni Leenan. Minut vihittiin papiksi, ehkä vähän liian nuorena, kun olin lähdössä töihin Kirkkojen Maailmanneuvoston nuorisotoimistoon Geneveen vuosiksi 1985–1989. Mutta varsinaisesti minut opetti papiksi työ nuorten ja lasten kanssa Helsingin ortodoksisen seurakunnan nuorisopappina. Leirit, retket, kerhot ja perhesunnuntait muokkasivat sitä, millainen pappi minusta kasvoi. 

Isä Heikki mainitsee myös ammattitaitoisen nuorisotyön tiimin.

– Tiimissä jokainen oli alansa osaaja, ja tunsimme toistemme työtehtävät ja tuimme toisiamme niissä. Nuorisopapin tehtävästä siirryin luontevasti rakentamaan seurakuntaa ja kirkkoa Espoossa. Nuoret ja lapset olivat tärkeänä tukenani myös siinä uudessa vaiheessa. En osaa nähdä nuorisotyötä erillisenä ”työalana”, vaan pidän sitä yhtenä olennaisena ulottuvuutena, jota ilman ei elä seurakunta eikä pärjää pappikaan.

Lisäksi isä Heikin sitoutuminen on ollut ekumeenista: hänet  tunnetaan nuorten aikuisten parissa kirkkomme ulkopuolellakin sekä maantieteellisesti että tunnustuskunnallisesti. Isä Heikki on toiminut aikanaan myös Syndesmoksen puheenjohtajana ja sitä ennen  myös Kirkkojen maailmanneuvoston nuoriso-osaston työssä.

– Syndesmos eli Ortodoksisten nuorten maailmanliitto toimi aktiivisesti, ja sain olla siinä mukana vuodesta 1979. Se taas johdatti kansainvälisiin ekumeenisiin yhteyksiin. Eri puolilla maailmaa sain tutustua ortodoksisiin nuoriin ja kirkkomme elämään, samoin kuin kristinuskon ja koko ihmiskunnan todellisuuteen. Se muutti minua ja maailmankatsomustani.

– Yksi suurista lahjoista on saada olla mukana ortodoksisen kirkon sisäisessä uudistumisessa, jota Syndesmos palveli ja jota patriarkkamme Bartolomeos vie edelleen väsymättä eteenpäin. Syndesmoksen nuoret rakensivat siltoja yli välirikkojen, joita silloinkin oli kirkkojen hierarkian kesken. Ortodoksien nykyinen hajaannus ja kirkon antautuminen joissakin maissa sotapolitiikan siunaajaksi ja tunkkaisen taantumuksen palvelijaksi tuntuu tyrmistyttävältä – kaiken sen uskon ja toivon pettämiseltä.

– En osaa varsinaisesti arvioida ortodoksisten kirkkojen nuorisotyötä eri maissa. Kaikkialla keskeinen kysymys on, kuinka rakentaa elävä eukaristinen yhteisö, elävä seurakunta. Nuoret ja lapset ovat olennainen osa sitä. 

– Parhaimmat hedelmät kypsyvät siellä, missä nuorilla on oma ääni ja tasaveroinen vuoropuhelu piispojen ja päättäjien kanssa. Hienoja esimerkkejä siitä, kuinka nuorisoliike voi uudistaa kirkon, näemme Antiokian patriarkaatissa ja Puolan kirkossa. Kaikkialla kysymys kuuluu, kuinka olla kirkko yhdessä.

– Kun olin Syndesmoksen presidentti 1993-95, koimme hyökyaallon kiinnostusta ja toivoa. Kommunismista vapautuneissa kirkoissa haluttiin rakentaa nuorisotyötä, ja neuvoa kysyttiin meiltä, joilla oli siitä jo sadan vuoden kokemus. Syndesmos oli joidenkin vuosien ajan maailman suurin kristillinen nuorisojärjestö eri maissa olevien jäsenjärjestöjen lukumäärän perusteella. Tämä innostus sai aikaan paljon tuloksia eri maissa, mutta nykyisin kiinnostus kansainväliseen yhteistyöhön on vähentynyt. Syndesmos yhdyssiteenä menetti merkityksensä 2000-luvun puolella, minusta vääränlaisen sisäänpäin kääntymisen tuloksena.

– Nuoret eivät ole vain tulevaisuus – jos heidän äänensä puuttuu, jotain olennaista jäädään vaille jo nyt. Kirkko tarvitsee kaikkien jäsentensä osallisuutta ja lahjoja – nuorten ja vanhojen, naisten ja miesten, maallikoiden ja pappien, luostareiden ja maailman asukkaiden, sinkkujen ja perheellisten.

– Piispa Aleksi torui 1980-luvun alussa aikuisia, jotka olivat piispallisessa palveluksessa kovasti hyssytelleet leikkiviä lapsia: ”Pitäkääkin huolta, että lasten äänet eivät kirkosta vaikene.”

– Kirkollinen työ on jatkuvaa oppimista. Kisällinä kiitän monia mestareita. Mielessäni on pappeja ja nuorisotyöntekijöitä, joilta olen oppinut: ONL:n visionääri Aki Houtsonen, avoimuuden opettaja pappismunkki Sergei (Leimu), Helsingin nuorisotyön rakentajat isä Teppo ja Pirkko Siili sekä monitoiminen isä Juhani Härkin, Kaunisniemen kesäleirien Grand old lady Tarja Lehmuskoski, jengityöntekijä ja opettaja, isä Johannes Karhusaari, Kalifornian hippien paimen isä Leonid Kishkovsky, ristisaattojen elvyttäjä isä Vesa Takala, Amerikan suorasuinen isä John Matusiak, Puolan nuorisoliikkeen perustajat arkkipiispa Jeremiasz (Anchimiuk) ja Eugeniusz Czykwin. 

– Omista työ- ja leiritovereistani haluan mainita Jouki Lehmusvuoren, Nina Kuntolan ja ylidiakoni Juha Lampisen. Viime vuosina olen saanut olla kriparipappina Niina-Maarit Rautamäen ja Petrus Palolan kumppanina. Omistautumisen esikuva on viime vuonna nuorten pyhiinvaelluksella menehtynyt Jaakko Jaamanen. 

– Paimenen oikean asenteen esikuvia ovat Viron metropoliitta Stefanos ja erityisesti patriarkkamme Bartolomeos, jolla kaikkien tehtäviensä ja vastuidensa keskellä on aina aikaa ja kiinnostusta lapsia ja nuoria kohtaan – niin omassa hiippakunnassaan Konstantinopolissa kuin paimenmatkoillaan ympäri maailmaa.

– Osaan vain siteerata viisaampia. Keskusteluissa sosiaalityön ja psykologian asiantuntijoiden kanssa olen oppinut, että kun nuori poukkoilee vaikeissa vaiheissa, tärkeintä on olla olemassa. Että koti, kummi, kirkko, tuttu pappi tai nuorisotyöntekijä pitää yllä yhteyden normaaliin elämään, johon nuori seikkailuistaan voi palata. Olennainen osa tätä yhteyttä on esirukous. Jos nuorella on vaikeaa, tärkeää on, että kotona otetaan vastaan ja hyväksytään; ojennusta ja haukkumista ja rangaistuksia tulee muilta tahoilta yllin kyllin.

– Olen aina arvostanut ONL:n kultaista ansiomerkkiä, ehkä enemmän kuin mitään kirkollista arvoa. Niinpä olen ylen ihmeissäni, että sellainen myönnetään minulle. Oma työni nuorten kanssa on osa pappeutta, en edusta nuorisotyön ammattitaitoa enkä asiantuntemusta. Sitä syvempään kiitän tästä huomionosoituksesta.