Timo Kesti on osallistunut nettikeskusteluihin jo 90-luvun puolivälistä asti.
Uskontoon liittyvien asioiden käsittely somessa ja verkon foorumeilla on tunnetusti tulenarkaa ja vastakkainasettelua aiheuttavaa. Näin oli Kestin mukaan jo pari vuosikymmentä sitten. Se myös sai hänet kiinnittämään aiheeseen huomiota.
– Itse kiinnitin uskontokeskusteluihin ensimmäisen kerran huomiota ehkä 2003 tai 2004 City-lehden keskustelupalstalla kaikkien muiden keskusteluiden lomassa. Itse en silloin ollut uskonnollinen, mutta kiinnitin huomiota keskusteluiden polarisoituneisuuteen. Siellä olivat ikään kuin eräänlaiset cityliberaalit ateistit ja raamattu-uskovaiset vastakkain.
– Varmaankin joskus vuonna 2004 tai 2005 olen ensimmäisen kerran kommentoinut vielä kansankirkollisena luterilaisena joihinkin keskusteluihin.
Ensimmäiset keskustelunaiheetkin ovat vielä mielessä.
– Muistan, että siellä oli keskustelua esimerkiksi uskonnon roolista yhteiskunnasta. Esimerkiksi, pitäisikö kouluissa olla kristillisiä aamunavauksia, armeijassa sotilaspappeja ja valtiopäivien avajaisten jumalanpalveluksista.
Uskontokeskustelun raskassarjalainen Kestistä tuli kaverilta saadun vinkin myötä.
– Eräs kaverini, josta tuli sittemmin luterilainen pappi, suositteli suhteellisen uutta keskustelufoorumia nimeltään Usko ja rukous. Siihen liityin elokuussa 2007. Sillä ja sen kahdella seuraajafoorumilla kirjoitin seuraavan kymmenen vuoden aikana noin 15 000 viestiä.
Kesti näkeekin oppineensa hurjasti kristillisyydestä ja sen eri vivahteista samalla, kun sai harjoittaa omaa argumentaatiotaitoaan.
– Foorumi oli ehkä kaikkein vilkkaimmillaan juuri vuosina 2007–2009 ja se oli oikeastaan kuin iso ekumeenisuuden oppikoulu, koska siellä oli osallistujia kaikista isoista kristillisistä kirkkokunnista. Mukana oli myös hyvin korkeasti koulutettua väkeä. Luterilaisia tohtoritason tyyppejäkin oli varmaan puoli tusinaa.
– Välillä väittelyt olivat tosi kiihkeitä, mutta kun vastapuolella oli tohtoritason tyyppi, niin ne eivät olleet vain tunneargumentteihin vetoamista, vaan siellä oli ihmisiä, jotka tunsivat oman kirkkokuntansa opin juurta jaksaen.
Ortodoksiksi vuonna 2011
Kirkon liittymisen myötä Kesti löysi tiensä ortodoksisuutta käsitteleville palstoille.
– Minut liitettiin ortodoksiseen kirkkoon 2011, ja sen jälkeen hakeuduin enemmän keskustelemaan netin ortodoksiryhmiin.
– Kommentoin enimmäkseen Facebookissa: on Ortodoksinen foorumi, Aamun Koiton sivu, Ortodoksit Suomessa ja seurakuntien sivut, joilla keskustelua käydään. Sehän on enimmäkseen yli kolmekymppisten ja sitäkin vanhempien kanava. Nuoremmat käyttävät esimerkiksi Snapchatia, TikTokia ja Discordia. Niitä en käytä enkä tiedä niissä tapahtuvasta keskustelusta oikein mitään.
Kesti tutustui myös kansainvälisiin keskusteluryhmiin.
– Etsin kyllä aikoinaan tietoa englanninkielisistä ryhmistä, mutta niissä oli aika myrkyllinen ilmapiiri. Etnofyletismi on yksi esimerkki. Vääränlainen ortodoksisuuden korostus toinen.
Etnofyletismi tarkoittaa kansallisuuteen tai syntyperään perustuvaa uskonnollista arvottamista. Karkeasti ilmaistuna se voisi ilmetä siten, että esimerkiksi karjalaiset tai vaikkapa kreikkalaiset ortodoksit pitäisivät muita ortodokseja itseään alempiarvoisina. Etnofyletismiä pidetään nykyään harhaoppina.
Kesti kohtasi ennakkoluuloja myös hämmennyksen kestoaiheuttajaan, käytettyyn kalenteriin, liittyen.
– Ulkomaalaisilla foorumeilla suomalaisiin ortodokseihin suhtaudutaan epäileväisesti jo sen takia, että vietämme pääsiäistä eri aikaan kuin muut tai että meillä on jotain ekumeenista yhteistyötä. Itse vetäydyin hyvin nopeasti pois ulkomaisista keskusteluryhmistä.
Nettituttavuuksia livenä
Vuosia jatkunut toimeliaisuus verkossa on tehnyt Kestistä kirkkokuplassa tunnistetun henkilön.
– Koska Suomen ortodoksiset piirit ovat suhteellisen pienet, niin aika usein aktiivinimet tulevat tutuiksi ja kasvot profiilikuvista. 2023 patriarkan vierailun yhteydessä yli puoli tusinaa itselleni ventovierasta tyyppiä pysäytti Helsingin kadulla ja sanoi, että sinähän olet se, joka kommentoit netissä.
– Silloinhan sanottiin, että siellä oli joka viideskymmenes suomalainen ortodoksi. Tunnistin itsekin monta ihmistä, joita en ollut ikinä nähnyt missään muualla kuin netissä. On nettikeskusteluilla sosiaalistakin merkitystä meille.
Kasvokkain kohtaaminen on kuitenkin tärkeää, sillä nonverbaalisen viestinnän puutteessa mielikuvat keskustelukumppaneista voivat poiketa aidosta kohtaamisesta.
– Kun keskustelimme illanvietoissa, niin he totesivat, että ethän sinä ole yhtään samanlainen kuin tämä nettipersoona. Olen joskus pohtinut, miksi minua pidetään nettikeskusteluiden perusteella jotenkin ankarana tyyppinä. Ehkä se on tämä pohjoispohjalainen persoona ja suoraan asiaan käyvä tyyli.
Ortodoksisuuden jatkumon vaaliminen on kuitenkin Kestille tärkeää, kuten se on ollut pitkälle sukupolvien ketjulle ennen häntä.
– Niskakarvat nousevat kuitenkin pystyyn siinä, kun yritetään vääristellä tradition mukaista ortodoksisuutta, koska se ei voi olla mitä tahansa. On eri traditioita; slaavilainen, kreikkalainen ja suomalainen traditio, ja niissä on tiettyä paikallista vaihtelua, mutta ne eivät voi olla mitä tahansa. Samoin, jos hyvin löperöin argumentein yritetään romuttaa keskeisiä opinkohtia, kuten neitseestä syntyminen. Sitä saatetaan väittää päälle liimatuksi mytologiaksi, jota me emme tarvitse. Silloin saattaa itsessäkin herätä sisäinen ristiretkiritari ja täräytän kommentin siihen keskusteluun.
– Niskakarvat nousevat kuitenkin pystyyn siinä, kun yritetään vääristellä tradition mukaista ortodoksisuutta, koska se ei voi olla mitä tahansa.
Kirkko on olemukseltaan valtavan moniulotteinen ja syvällinen. Kesti peräänkuuluttaa kärsivällisyyttä laajuuden edessä.
– Jos kirkon perinteessä tai opissa on vaikeita kohtia, pitäisi olla kärsivällinen ja ajatella, että jokin viisaus tähänkin sisältyy, vaikka en vielä sitä ymmärrä – sen sijaan, että alkaa vaatia muutoksia.
Kestille väittely ei kuitenkaan ole oman egon pönkittämistä tai aseman rakentamista. Pikemminkin väline itsensä kehittämiseen.
– En ajattele ikinä, että olisin auktoriteetti minkään suhteen. Ajattelen, että tuon joitain näkökulmia esille, minkä lisäksi samalla jäsentelen omaa ajatteluani ja opin myös muilta.
Netissä keskustellessa törmää usein myös hyvin eri tavalla ajatteleviin ihmisiin. Uskontoon liittyvissä keskusteluissa kanssakeskustelijoiden näkemykset voivat olla hyvin eriäviä ja suhde uskontoon jopa vihamielinen. Kestin mukaan tämän ei saisi antaa estää keskusteluun osallistumista tai vaientaa omaa ääntä.
– Kun apostolit ja Jeesus menivät kaupungista kaupunkiin ja toreilla julistivat oppiaan, yleensähän vastaanotto oli, että heidät haluttiin suurin piirtein joko lynkata, kivittää, ajaa kaupungin muurien ulkopuolelle, vangita tai syöstä jyrkänteeltä alas. Tämä oli aivan tavallistenkin ihmisten reaktio. Myös somessa on heitä, jotka suhtautuvat uskontoihin lähtökohtaisen kielteisesti, ovat ateisteja tai suorastaan kirkon vastaisia. Heitä ei tapaa kirkon tilaisuuksissa, joten ainut keino keskustella heidän kanssaan on antautua keskusteluun somessa. Siitäkin huolimatta, että vastapuolelta lentelee kiviä ja kommentit voivat olla henkilöön meneviä herjauksia. Minusta keskusteluun pitää uskaltaa heittäytyä siitä huolimatta.
– Olen pohtinut nettikeskusteluja apologetiikka-toimintana. Ajattelen sen niin, että vastapuolella on aina vähintään yhtä paljon tai jopa oppineempia, kokeneita väittelijöitä. Ei voi laskea sen varaan, että vakuuttaa toiset omalla oppineisuudellaan, säkenöivällä retoriikallaan tai lämminhenkisellä persoonallaan. Jäljelle jää kysymys, mitä apologetiikkaa siinä tilanteessa pystyy harjoittamaan. Olen päätynyt siihen, että enin, mitä keskustelussa voin vastapuolelle antaa, on kokemus siitä, että tuo tyyppi oli tosissaan ja uskoi siihen, mitä sanoi. Se jättää muistijäljen, joka voi saada miettimään asioita vielä vuosien päästäkin. Ei pidä pelätä keskustelun tiimellyksessä nousevia tunnereaktioita. Ensireaktio ei kerro sitä, millaisia oivalluksia jälkeen päin syntyy.
Kysyjälle on tärkeää vastata
Kesti ruotii Suomen ortodoksisen kirkon suoritusta: esipaimenille kiitosta, papistolta toivotaan parannusta. Toimimattomuuden uhkakuvana on Suomen ortodoksiselle perinteelle vieraan vaikutuksen leviäminen Suomeen verkon välityksellä.
– Piispoista (arkkipiispa) Elia ja (Haminan piispa) Sergei ovat somessa, ja ymmärrettävästi he toimivat omien Facebook-sivujensa kautta. Toki he välillä kommentoivat muidenkin julkaisuja. Minusta on mukava, että he ovat siellä ja ovat tavoitettavissa.
– Meidän kirkkomme papeista melkein kaikki käyttävät somea, mutta juuri kukaan ei osallistu keskusteluun – eikä muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta vastaa kysyjille. Se on harmi. Sosiaalinen media on minusta paljon muutakin kuin julkaisualusta, jonne laitetaan seurakunnan tulevat tapahtumat ja jätetään ne sinne.
– Monien ihmisten ensimmäinen lähestymisyritys ortodoksisuuteen tapahtuu sosiaalisen median kautta. Saatetaan nähdä esimerkiksi videoita palveluksista tai jotain muuta, josta herää kiinnostus ja tulee kysymyksiä. Jos kukaan ei niitä noteeraa tai vastaa kysyjälle, niin tapaus on menetetty sen myötä.
– Jos kotimaiset papit ja kirkon työntekijät eivät näy somessa, niin kiinnostuneet hakeutuvat jonnekin muualle, ulkomaisten nettigurujen äärelle. Kun he eivät vielä tunne meidän kirkollista rakennettamme ja perinnettä, he voivat itse hakea ohjausta mistä tahansa. Se ei ole tarkoituksenmukaista.