Kirkko on sikäli erikoinen yhteisö, että se elää ja toimii useassa ulottuvuudessa. Toisaalta Kirkko yhdistää ihmisiä ja siksi toimii siinä, missä ihminenkin: ”Meidät kaikki, olimmepa juutalaisia tai kreikkalaisia, orjia tai vapaita, on kastettu yhdeksi ruumiiksi. Yksi ja sama Henki on yhdistänyt meidät, kaikki me olemme saaneet juoda samaa Henkeä” (1.Kor.12:13). Toisaalta Kirkossa ihmiset kohtaavat Jumalan, joka vie sen toiminnan ajan ja paikan tuolle puolen: ”Mitään epäpuhdasta ei sinne päästetä, ei ainoatakaan iljettävän valheen palvelijaa, vaan ainoastaan ne, joiden nimet on kirjoitettu Karitsan elämänkirjaan.” (Ilm. 21:27). Kirkkohan on myös Jumalan valtakunnan esikartano maan päällä, tässä ja nyt (Matt. 6:10. Ilm. 22:17).
Kirkossa ihmisyys ei ole itseisarvo, vaan ihmisarvo on aina suhteutettu Jumalaan, jonka kuvaksi ja kaltaiseksi hänet on luotu (1.Moos. 1:26). Toisin sanoen: jokainen ihminen on arvokas – ei niinkään ainutlaatuisena yksilönä, vaan Luojansa kuvana ja julistajana (ks. kaltaisuus). Siksi ihminen ansaitsee kunnioitusta. Näin ollen ihmisen halveksiminen on Jumalan halveksimista ja ihmisen häväistys pyhäinhäväistystä. Ihmisen kunnioittaminen on siis Jumalan kunnioittamista Hänen kuvassaan: «kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle» (Matt. 25:40).
Ihminen on luotu ikuiseen elämään
Mutta toisin kuin ”esikuvansa” Jumala, ihminen on kuolevainen: ”Maan tomua sinä olet, maan tomuun sinä palaat.” (1.Moos.3:19). Raamatun mukaan tämä ei kuitenkaan vastaa Jumalan alkuperäistä suunnitelmaa ihmisen varalle. Ihminen on luotu ikuiseen elämään Jumalan yhteydessä, Paratiisissa. Kuolema on tullut ihmisen osaksi seurauksena hänen väärästä valinnastaan ja vääränlaisesta ”itsenäistymisestään” Jumalan kaitsevasta huolenpidosta. Paholaisen yllyttämänä ihminen halusi ”olla kuin Jumala” (1.Moos.3:5). Itsenäistymishuumassaan ihminen jätti huomiotta sen tosiseikan, että hänen voimavaransa eivät ole lähelläkään kaiken Luojan ja Kaitsijan voimavaroja. Ihminen ei voi elää ilman Jumalan häneen puhaltamaa ”henkäystä” (1.Moos.2:6). Kun ihminen tulee elämätiensä päähän ja kuolee, hän jättää kuolevaiset jälkeläisensä jatkamaan aloitettua projektia maan päällä (1.Moos. 1-5).
Kuolema ei kuuluu Jumalan suunnitelmaan ihmisestä, jonka Hän on tuonut olemattomuudesta olevaisuuteen: ”Ei Jumala ole luonut kuolemaa, ei hän iloitse elävien tuhosta” (Viis. 1:13). ”Jumala loi ihmisen kuolemattomaksi, teki hänestä näin oman itsensä kuvan, mutta Paholaisen kateuden vuoksi tuli kuolema maailmaan, ja sen joutuvat kokemaan kaikki, jotka ovat Paholaisen omat” (Viis.2:23).
Jumalan suunnitelma tuli julki Kristuksessa
Kuolemalla ei ole lopullista valtaa ihmiseen.
Tätä toivoa elättelivät monet jo Vanhan Liiton aikana, joskin käsitykset ihmisen kuolemanjälkeisestä kohtalosta olivat vielä hämärän peitossa. Intuitiivisesti kuoleman yhteys syntiin kuitenkin oivallettiin oikein: ”sen, joka tekee syntiä, on kuoltava” (Hes.18:20).
Synnin kautta kuolemasta tuli ihmiskunnan yhteinen perintö: ”Yhden ainoan ihmisen teko toi maailmaan synnin ja synnin mukana kuoleman. Näin on kuolema saavuttanut kaikki ihmiset, koska kaikki ovat tehneet syntiä.” (Room.5:12).
Jumala paljasti suunnitelmansa Jeesuksessa Kristuksessa, joka ”kuolemallaan kuoleman voitti”. Jeesus Kristus on itse ”ylösnousemus ja elämä” (Joh.11:25).
Jumala ei muuttanut vaurioitunutta ihmisluontoa, josta syntiinlankeemuksessa oli tullut kuolevainen, vaan eheytti sen ikuisessa perspektiivissä: kaikki Kristuksessa kuolleet tulevat Kristuksen tavoin osalliseksi myös Hänen voitostaan kuolemasta ja tulevat elämään Hänessä ikuisesti: ”Joka uskoo minuun, saa elää, vaikka kuoleekin, eikä yksikään, joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole” (Joh.11:25-26).
Uskovat heräävät elämän ylösnousemukseen
Tuomiopäivänä kaikki ihmiset heräävät kuoleman unesta: Jumalan tahtoa vastustavat ikuiseen kadotukseen ja Jumalan sanaa noudattavat ikuiseen elämään: ”Tulee aika, jolloin kaikki, jotka lepäävät haudoissaan, kuulevat hänen äänensä. He nousevat haudoistaan – hyvää tehneet elämän ylösnousemukseen, pahaa tehneet tuomion ylösnousemukseen” (Joh. 5:28-29).
Tämä usko selittää niin ikään kristittyjen kunnioittavaa suhtautumista vainajiensa maallisiin jäännöksiin ja muistoon. Vainajien kunnioittaminen ilmenee monilla tavoilla.
Ensinnäkin on nähtävissä rakkaus poisnukkuneita omaisia ja muita läheisiä kohtaan. Sen taustalla elää vahva usko, että kuolleet eivät suinkaan ole kadonneet olevaisuudesta olemattomuuteen – aivan kuten poisnukkuneet eivät ole kadonneet heitä yhä rakastavien sydämistä ja muistoista.
Rakkaus siis hävittää kuoleman rajan. Voitto kuolemasta tapahtuu joka kerta, kun rukoilemme poisnukkuneen puolesta. Rukouksissamme hän elää edelleen – vaikka ei niinkään ikuisesti – ja siksi vainajille rukoillaankin ”ikuista muistoa” Jumalalta.
Toiseksi, kuten edellä todettiin, kristitty uskoo, että kaikki ihmiset ovat Jumalan kuvaksi luotuja, vaikka eivät olisikaan onnistuneet toteuttamaan itseään Jumalan kaltaisina. Vainajien kunnioittaminen perustuu siis myös yleisinhimilliseen solidaarisuuteen Jumalan kaltaisiksi luotujen keskuudessa.
Lisäksi vainajien kunnioittamiseen liittyy käsitys kilvoittelusta, jonka pyrkimyksenä on ihmisen jumaloituminen. Siinä ihminen pyrkii vapaasta tahdostaan tekemään oikeita valintoja ja toimimaan Jumalan sanan mukaan. Kilvoittelu toteutuu yhteistyössä Jumalan kanssa ja Jumalan armon vaikutuksesta. Näin ihminen jumaloituu askel askeleelta; hän tulee Jumalan kaltaiseksi, vaikkakin rajallisesti ja jokaisen kilvoittelijan omalla, persoonallisella tavalla.
Tästä kaikesta seuraa, että niin elävälle kuin poisnukkuneellekin ihmiselle osoitettu arvostus on hänen esikuvanaan olevan Jumalan kunnioittamista.