Ekumeenisen patriarkaatin Pyhä synodi päätti lukea Valamon luostarin kilvoittelijan, skeemaigumeni Johanneksen (maallikonimi Ioann Aleksejev, +1958) ortodoksisen kirkon pyhien joukkoon nimellä pyhittäjä Johannes Valamolainen marraskuussa 2018.
Pyhittäjä on ortodoksisessa kirkossa käytetty nimitys kanonisoiduista luostarikilvoittelijasta. Tämä tarkoittaa, että kyseinen henkilö on saavuttanut pelastuksen kilvoittelemalla rukousyhteisössä, jonka elämää linjaa yhteisesti noudatettava sääntö tai joka on kilvoitellut erakkona luostarin johtajan siunauksella tai joka on vihitty suureen skeemaan erityistä rukouskilvoitusta varten.
Pyhittäjä on ortodoksisessa kirkossa käytetty nimitys kanonisoiduista luostarikilvoittelijasta. Tämä tarkoittaa, että kyseinen henkilö on saavuttanut pelastuksen kilvoittelemalla rukousyhteisössä, jonka elämää linjaa yhteisesti noudatettava sääntö tai joka on kilvoitellut erakkona luostarin johtajan siunauksella tai joka on vihitty suureen skeemaan erityistä rukouskilvoitusta varten.
Luostarilaitoksen syntyajoista asti kirkossa on uskottu, että kristityn pelastusta tavoitteleva yhteisöllinen kilvoitus toteutuu rukoilemalla ja tekemällä työtä kuuliaisuudessa, Jumalan ja lähimmäisen kunniaksi. Tämä tarkoittaa, että tavoitellessaan ikuista elämää kristitty nöyrtyy Jumalan ja toisten ihmisten edessä asteittain ja vapautuu maallisista huolista.
Pyhäksi julistaminen tai kanonisaatio on merkki siitä, että kirkko tunnustaa kyseisen kilvoittelijan onnistuneen pyrkimyksissään omistautua Jeesukselle Kristukselle noudattamalla Hänen käskyjään. Julistamalla kilvoittelijan pyhäksi kirkko ikään kuin tuo hänet ”valokeilaan” muiden esikuvaksi ja vahvistukseksi.
Skeemaigumeni Johannes eli kilvoittelijan arkea ensin Laatokan Valamon luostarissa Valamon saarella, Petsamon luostarissa ja sittemmin Valamon luostarissa Heinäveden Papinniemessä. Näin hän siteerasi kirjeessään erästä vanhan ajan kirkkoisää: ”Alussa paljon vahinkoa aiheuttivat minulle kokemattomien neuvot."
Tämä yleinen tietämättömyys siitä, mitä hengellinen elämä ja kilvoitus aidoimmillaan ovat, kouristi isä Johanneksen sydäntä kautta hänen elämänsä. Kirjoittamalla omasta nuoruudestaan hän paljastaa, että hengellisen elämä on aina ollut hänen kiinnostuksensa kohteena, ja että hänen elämänsä oli jo nuoruudessa rakentunut keskeisten luostarikilvoituksen periaatteiden varaan. Raskaan työn ohella hän vietti aikaansa rukoilemalla, lukemalla kirkkoisien opetuksia ja tekemällä pyhiinvaelluksia. Näin ollen kilvoituselämä oli tullut hänelle tutuksi jo ennen hänen ensimmäistä saapumistaan Laatokan Valamoon vuonna 1900. Pyhiinvaeltajana hän sai tilaisuuden käydä muun muassa Pyhittäjä Nil Stolobnojelaisen erakkoluostarissa, Konevitsan ja Valamon luostareissa sekä saada omakohtaisen kosketuksen arkeen erilaisissa kilvoitusyhteisöissä.
Käytyään eri luostareissa hän viehättyi Laatokan Valamosta jo 16-vuotiaana. Luostariin veljestöön pyrkivä nuorukainen lähettiin alkuun yhteen Valamon sivuluostareista: rakenteilla olevaan Pyhittäjä Herman Valamolaisen skiittaan Impilahdella, missä hän aloitti talkoolaisena – rankka työ oli osa arkea.
Jumalan armosta isä Johannes sai tutustua jo luostarielämänsä alkuvaiheissa todelliseen kilvoittelijaan, vaatimattoman ja huomaavaiseen viitankantajamunkki Viktoriin, josta tuli myöhemmin skeemamunkki Vissarion. Häntä isä Johannes muisteli kirjeissään vielä vuosikymmenten jälkeenkin: ”Hän oli opettavainen pikkuvanhus, ja minulle oli hyödyksi asua hänen kanssaan”.
Vuonna 1900, suoritettuaan palveluksensa armeijassa Johannes palasi Valamoon: ”Näin siitä lähtien vietän elämääni luostarissa, eikä kertakaan ajatellut palata maailmaan”.
Valamon munkki Johannes hoiti lukusia tehtäviä muun muassa luostarin edustustossa Pietarissa (v.1907), Petsamon luostarin johtajana (vv. 1921–1931). Vasta Laatokan Valamoon palattuaan hän sai tilaisuuden keskittyä vihdoin hengelliseen työhön Johannes Kastajan skiitassa, missä kilvoittelija vihkiytyi suureen skeemaan ja sai uuden nimen: skeemaigumeni Johannes.
Näin hän muisteli arkea Valamon luostarin ankarimmassa skiitassa: ”Asuin yksin pienessä erakkomajassa Johannes Kastajan skiitassa. Itse laitoin ruokaa, itse kasvatin vihanneksia. Leipää hain luostarista tai välillä leivoin itsekin. Öisin tykkäsin valvoa ja menin nukkumaan vasta kello kahdentoista jälkeen. Heräsin jo kahdelta tai kolmelta. Päivisin toki niin paljon kuin luonto on vaatinut”. Erityisesti hän nauttii hiljaisuudesta ja luonnon läheisyydestä.
Kirjeissään isä Johannes toteaa, että hänelle aiheutti suurta sydämentuskaa kokemansa vaikeus sovittaa kirkkoisiltä opittua kilvoittelun käytännön arkeen. Pian hän huomasi, että vanhan ajan aatteet olivat muuttuneet, ja lyhytkatseinen suorittamisen henki ja muodollisuus kukoistavat luostareissa.
Pyrkimyksestä noudattaa suurten kilvoittelijoiden ohjeita jokapäiväisessä elämässä oli tullut isä Johanneksen oman kilvoituksen päämäärä. Eräässä kirjeessään nunnalle hän kirjoittaa, että ”munkki erottuu maallikosta vain selibaatilla. Kaikessa muussa maallikoidenkin kuuluu elää samanlaista elämää eli täyttää käskyt. Herran käskyt ovat samat kaikille”. Hän selittää, että luostarikilvoittelija ottaa etäisyyttä maailmaan noudattaakseen Herran käskyjä paremmin, mutta samalla hän toteaa, että ”nykyään luostarielämä kulkee eri polkua. Hengellisestä elämästä kiinnostuneet joutuvat ulkoisesti sopeutumaan siihen, mutta samalla on käytettävä kaikki voimat sisäiseen työhön ja kilvoitteluun”.
Entistä vaikeampaa siitä teki sukulaissielun puute veljestön keskuudessa. Luostarikilvoittelijoista ei löytynyt ketään, kenen kanssa nuori isä Johannes olisi voinut jakaa ajatuksiaan.
1930-luvulla Valamon veljestö alkoi vähitellen supistua. Isä Johannes siirtyi talven ajaksi pääluostariin. Siellä hän auttoi luostarin rippi-isää työssään ja palveli kirkossa.
Talvisodan alettua isä Johannes joutui evakkoon vuonna 1940 yhdessä muun veljestön kanssa, ja he päätyivät lopulta Heinäveden Papinniemen kartanoon. Alkoi uusi aikakausi Valamon luostarin ja sen kilvoittelijoiden elämässä: ”Luostarielämä meillä kutakuinkin vielä kytee, mikä edessä odottaa, siinä antaudumme täysin Jumalan tahtoon”. Olosuhteet Papinniemen kartanossa olivat menetettyyn Valamoon verrattuna ahtaat ja vaatimattomat. Ikääntyneet munkit jatkoivat tutun elämäntapansa harjoittamista: maataloustyöt, karjanhoito ja kalastus sekä tietenkin rukous täyttivät heidän pitkät päivänsä.
Tuolloin isä Johannes oli 67-vuotias ja täysissä ruumiin ja sielun voimissa. Siksi hän osallistui kesäisin peltotöihin muun veljestön mukana ja polttopuun tekoon talvisin ”sielun lohduttamiseksi ja terveyden edistämiseksi”. Kaikki tämä tehtiin lukuisten luostarijumalanpalvelusten ohessa. Vapaan aikansa isä Johannes vietti kävelyllä ulkona tai rukoilemalla keljassaan, lukemalla tai vastaamalla saatuihin kirjeisiin. Juhlien alla hän saattoi valmistella onnittelukortit opetuslapsilleen omin käsin.
Isä Johannes asui omassa keljassaan veljestön asuttaman rakennuksen toisessa kerroksessa. Keljan oven edessä oli naulakko ja penkki isä Johanneksen puheille tai synnintunnustukselle saapuneita pyhiinvaeltajia ja veljestön jäseniä varten.
Itse kelja oli muutaman neliön kokoinen. Ikoninurkassa oli useita ikoneja, ja niiden edessä analogilla Psalttari-kirja, jossa psalmien lisäksi oli vuorokauden jumalanpalvelusten tekstejä. Seinää vasten oli kirjahylly, jossa oli kilvoittelijan eri aikoina hankkimat kirjat. Isä Johannes nukkui valkoisella puusohvalla. Muita kalusteita pienessä huoneessa olivat keittiökaappi, pöytä ja jakkarat. Ovessa oli kahden munkin keskustelua esittävä painokuva: toisella heistä oli tikku silmässä, kun taas toisella oli kokonainen hirsi. Kuvan alla oli teksti: ”Kuinka näet roskan veljesi silmässä, mutta et huomaa, että omassa silmässäsi on hirsi?” (Matt. 7:3).
Aikaa myöten isä Johanneksen keskeiseksi tehtäväksi veljestön keskuudessa tuli hengellinen ohjaus ja ripittäminen. Hänestä tuli Valamon luostarin rippi-isä.
Vuonna 1953 isä Johanneksen ystävät ja rippilapset päättivät koota ja julkaista häneltä saatuja kirjeitä erillisenä laitoksena. Isä Johannes siunasi heidän aikeensa. Ensimmäinen vihkonen painettiin vuonna 1956, ja se sai lämpimän vastaanoton. Valamon vanhus osallistui työhön aktiivisesti ja kävi sen tiimoilta jopa Helsingissä. Kirjekokoelman valmistelut innoittivat isä Johannesta kirjoittamaan muutaman hengellisiä asioita käsittelevä tekstin.
Sen sijaan veljestön keskuudessa isä Johanneksen kirjeiden julkaiseminen sai paljon kritiikkiä. Sen kohteeksi joutui niin kielisasu kuin ilmaisutapakin: ”Annoin isä Lukalle luettavaksi Jumalan Sanan lihaksitulemisesta. Hän palautti ja sanoi: ´kirjoitettu ei-kirjakielellä´. Näin siis munkit ymmärtävät teologiaa.”
Jopa isä Johanneksen oma rippi-isä Tarasi teki tiettäväksi niin oman kuin muiden samalla tavalla ajattelevien munkkien mielipiteen: ”Isä Tarasi oli aivan pois tolaltaan ja raivossaan huutaen alkoi minua kritisoimaan… Hyvin paljon kaikkea hän on minulle sanonut”.
Kuuluisia rippilapsia
Joka tapauksessa lukuisat hengelliset lapset ja ystävät ottivat vaarin skeemapappismunkki Johanneksen hengellisistä ohjeista. Heidän joukossaan on venäläisiä ja venäjää taitavia suomalaisia (isä Johannes ei näet koskaan oppinut suomen kieltä), luostarikilvoittelijoita ja maallikoita, kuuluisia ja julkisuudessa tuntemattomia henkilöitä. ”Valamon vanhuksen” hengellinen perintö tunnetaan myös Suomen ulkopuolella, Euroopassa ja Amerikassa.
”Valamon vanhukselta” hengellistä tukea, neuvoja ja ohjeita saanneista tunnetuimpia ovat ehkä Tito ja Ina Colliander, mutta myös ”haaksirikkoutuneen laivan osa” Venäjän viimeisen keisarinnan hovineito Anna Tanejeva-Vyrubova, joka pakeni Suomeen Venäjän vallankumouksen jälkeen ja vihkiytyi salaa nunnaksi vuonna 1923. Isä Johannekseen Anna Tanejeva-Vyrubova tutustui pyhiinvaellusmatkalla Valamoon skeemapappismunkki Jefremin (Hrobostov) välityksellä, joka saavutti eniten kuuluisuutta toimiessaan keisarillisten suuriruhtinaiden perheenjäsenten rippi-isänä – ja jonka rippilapsena myös Anna oli vuosikymmenien ajan. Anna olisi halunnut viettää loppuelämänsä nunnana, mutta heikon terveydentilansa vuoksi hän ei voinut liittyä Lintulan Pyhän Kolminaisuuden luostarin sisaristoon.
Anna Tanejeva-Vyrubova antoi nunnalupaukset, mutta jatkoi elämäänsä maailmassa ja tarvitsi siksi kipeästi hengellistä ohjausta.
Vaikka skeemapappismunkki Jefremin kuoleman jälkeen nunna Marian (Anna Tanejeva-Vyrubovan nimi nunnavihkimyksen jälkeen) rippi-isäksi tulikin Helsingin ortodoksisen seurakunnan kirkkoherra rovasti Mikael Kasanko, hän koki tärkeäksi pitää yhteyttä myös skeemaigumeni Johannekseen.
Lukuisten rippilastensa muistoihin isä Johannes jäi ennen kaikkea rakkaana hengellisenä ohjaajana ja sielunpaimenena. Maailmassa elävien ja kilvoittelevien rippilasten mahdollisuudet tavata isä Johannesta henkilökohtaisesti olivat tuohon aikaan rajallisia, mutta yhteys toimii kirjeitse. Isä Johannes kirjoitti itse ja vastaili ystävien ja rippilasten kirjeissään esittämiin kysymyksiin. Hän kirjoitti monille, ja – kiitos Jumalan – osa kirjeistä on säilynyt ja julkaistu erillisenä kirjana. Kirjeissään Valamon vanhus kertoo itsestään ja arjestaan Valamon luostarissa sekä jakaa vaikeiden vaiheiden kautta saatua hengellistä kokemusta. Niistä sanoista pelastuksesta ja elämän hengellisestä ulottuvuudesta kiinnostuneet voivat ammentaa tänäkin päivänä.