Nikealais-konstantinopolilainen uskontunnustus kaikuu edelleen ortodoksisten kirkkojen holveissa. Sen tutut sanat muodostavat perustan, jolle uskovien rukouselämä rakentuu päivästä toiseen. Tämä ylevä uskontunnustus on kuitenkin vain jäävuoren huippu siitä perinteestä, jonka Nikean ensimmäinen ekumeeninen kirkolliskokous jätti kristillisen kirkon perinnöksi. Harvempi on kuitenkin pysähtynyt pohtimaan niitä kahtakymmentä kanonia, jotka tuo sama kokous laati, ja jotka muovasivat kristinuskon institutionaalista kehitystä tavalla, joka heijastuu yhä nykyisessä ortodoksisessa kanonisessa laissa.
Kun Nikean kirkolliskokous kokoontui vuonna 325, kristillinen maailma oli murrosvaiheessa. Tutkimuskirjallisuus valottaa meille tätä historiallista hetkeä, kertoen kuinka läsnä olleista piispoista lähes kaikki, kahta lukuun ottamatta, allekirjoittivat sekä uskontunnustuksen että kokouksen säätämät kanonit. Tämä lähes yksimielinen hyväksyntä paljastaa jotain olennaista tuon ajan kirkon yhtenäisyyden kaipuusta keskellä opillisia myrskyjä.
Tämä ylevä uskontunnustus on kuitenkin vain jäävuoren huippu siitä perinteestä, jonka Nikean ensimmäinen ekumeeninen kirkolliskokous jätti kristillisen kirkon perinnöksi.
Kiinnostavaa on tarkastella kristinuskon neljännellä vuosisadalla tapahtunutta kehitystä myös käytännöllisemmästä näkökulmasta: piispanistuinten määrän huomattava kasvu kertoo kirkon maantieteellisestä ja demografisesta laajenemisesta tuona aikana. Nikean kirkolliskokouksessa oli läsnä vähintään 80 piispaa idän provinsseista – tutkimuskirjallisuus ei anna yksiselitteistä lukumäärää – kun taas Kalkedonissa, noin vuosisata myöhemmin, heitä oli jo ainakin 130. Tällainen kasvu ei tapahtunut tyhjiössä; se toi mukanaan lukemattomia käytännön kysymyksiä kirkon järjestyksestä, hierarkiasta ja toimintatavoista, joihin tarvittiin yhteisiä vastauksia.
Kanonit – mitä ne oikeastaan ovat?
Kanonit eivät ole pelkkiä sääntöjä tai lakipykäliä modernissa mielessä. Ne ovat pikemminkin kirkollisen elämän ohjeellista normistoa, joka syntyi vastauksena piispojen käytännön kokemuksiin hiippakuntien johtamisesta muuttuvassa maailmassa. Varhaiset kirkkohistorioitsijat ja eri vuosisatojen käsikirjoitukset todistavat, ettei Nikean kanoneja ainoastaan arvostettu suuresti jo varhaisista ajoista lähtien, vaan myös niiden lukumäärästä (20) vallitsi harvinainen yksimielisyys.
Kanonien kirjallinen tyyli, sellaisena kuin ne on tallennettu synodien asiakirjoihin, ansaitsee erityishuomiota. Osa näistä asiakirjoista käsittelee syvällisiä opillisia kysymyksiä, ilmaisten mahdollisimman tarkasti kristinuskon ydintotuuksia tai torjuen harhaoppisia näkemyksiä. Toiset taas liittyvät kurinpidollisiin ja ohjeellisiin kysymyksiin, heijastaen piispojen pohdintoja niistä käytännön ongelmista, joita he kohtasivat päivittäisessä työssään. Joskus kanonit ovat ainoa synodien perintö, joka on säilynyt meidän aikaamme asti, tehden niistä korvaamattoman ikkunan varhaisen kirkon elämään.
Kirkolliskokouksen rakenteellisia uudistuksia
Nikean kirkolliskokouksen ehkä merkittävin saavutus oli luoda kirkolle hallinnollinen rakenne, joka peilasi keisarikunnan omaa hallintoa. Tämä ei ollut sattumaa vaan harkittu pyrkimys sovittaa kirkko osaksi uutta yhteiskunnallista todellisuutta. Paikalliset piispat ryhmiteltiin provinsseihin metropoliittojen alaisuuteen, jotka toimivat provinssin pääkaupungeissa. Tämä järjestelmä loi kirkon sisälle selkeän auktoriteettiketjun, joka mahdollisti aiempaa tehokkaamman yhteistoiminnan ja yhtenäisemmän käytännön.
Puolivuosittaiset maakuntasynodit, joihin kaikki maakunnan piispat kokoontuivat, toimivat paitsi korkeimpana kirkollisena tuomioistuimena myös foorumina, jossa paikalliset ongelmat voitiin tuoda keskusteluun ja ratkaista yhteisöllisesti. Tällainen järjestelmä vahvisti kirkon yhtenäisyyttä aikana, jolloin etäisyydet ja paikalliset erot olisivat muuten saattaneet johtaa hajaannukseen.
Erityisen kiinnostavaa on, kuinka kirkolliskokous tunnusti tiettyjen kirkkojen historiallisesti merkittävämmän aseman. Roomalle, Aleksandrialle ja Antiokialle myönnettiin tuomiovalta, joka ulottui niiden omien maakuntien ulkopuolelle, luoden pohjan patriarkaattien myöhemmälle hierarkialle. Tämä tunnustus heijastaa kirkon ymmärrystä apostolisesta perinnöstä ja näiden kaupunkien merkityksestä varhaiskristillisessä lähetystyössä, mutta myös käytännön tarvetta selkeyttää auktoriteettisuhteita kasvavassa kirkossa.
Papiston elämän normit ja yhteisön järjestys
Julistukset rakenteellisista uudistuksista laajentuivat koskemaan myös papiston käyttäytymistä ja hierarkiaa. Näiden sääntöjen syvempi tarkoitus oli varmistaa, että kirkon johtajat eläisivät tavalla, joka vastaisi heidän korkeaa kutsumustaan. Vastikään kääntyneiden odotusaika ennen pappisvihkimystä ei ollut vain käytännöllinen varotoimenpide, vaan se heijasti ymmärrystä hengellisen kypsymisen prosessista, joka vaatii aikaa ja harkintaa.
Kanonit, jotka kielsivät papistoa sukupuolisuhteista naisten kanssa, kertovat pidättäytymisen ja naimattomuuden kasvavasta arvostuksesta kirkon sisällä. Kyse ei ollut seksuaalisuuden tuomitsemisesta sinänsä, vaan pyrkimyksestä vihkiä kirkkoon papisto, jonka elämä olisi kokonaan omistettu Jumalan palvelemiselle, vailla maallisia siteitä, jotka voisivat jakaa heidän huomiotaan.
Kirkolliskokouksen huolellinen lähestymistapa papiston valintaan heijastaa enenevää ymmärrystä johtajuuden vaikutuksesta yhteisöön. Perusteellinen arviointi mahdollisten vihkimyksien esteiden varalta – olivatpa ne fyysisiä, kuten tahaton itsensä silpominen, tai hengellisiä, kuten uskosta luopuminen vainojen aikana – paljastaa kirkon pyrkimyksen varmistaa, että sen papisto olisivat sekä ulkoisesti että sisäisesti sopivia tehtäväänsä.
Kirkolliskokouksen huolellinen lähestymistapa papiston valintaan heijastaa enenevää ymmärrystä johtajuuden vaikutuksesta yhteisöön.
Ehkä yksi merkittävimmistä Nikean päätöksistä oli koronkiskonnan tuomitseminen rikokseksi, josta voitiin rangaista erottamalla virasta. Tämä puolestaan kertoo varhaiskirkon sosiaalisesta omatunnosta aikana, jolloin taloudelliset väärinkäytökset olivat yleisiä ja köyhien hyväksikäyttö laajalle levinnyttä. Tällaisella päätöksellä kirkko asettui selvästi köyhien ja haavoittuvien puolelle.
Nikean kanonit 11–14 määrittelivät julkisia katumusmenettelyjä eri rikkomusten osalta, hahmotellen reitin takaisin yhteisöön. Tämä ei ollut vain rangaistus vaan myös parantumisen prosessi, joka tähtäsi yksilön hengelliseen eheytymiseen ja yhteisön eheyden palauttamiseen.
Kanonit 15–16, jotka määräsivät piispojen ja papiston pysymään niissä kirkoissa, joihin heidät oli vihitty, toteuttivat periaatetta, joka ulottui läpi koko antiikin kirkon ja muodostui yhdeksi harvoista yleisistä kirkollisista säännöistä, joita myöhäisantiikin aikana yleisesti noudatettiin.
Tämä piispojen siirtämistä koskeva kielto heijastaa ymmärrystä hengellisestä avioliitosta piispan ja hänen hiippakuntansa välillä. Se oli niin pyhä periaate, että lännessä varhaisella keskiajalla piispaa ei koskaan valittu paaviksi, koska hänen siirtämisensä Roomaan olisi rikkonut tätä pyhää sidettä. On merkille pantavaa, että kaikista alkukirkon asettamista normeista juuri tämä on yksi niistä harvoista, jotka myöhempi kirkko lopulta hylkäsi kokonaan, ehkä osoituksena siitä, kuinka vaikea on ylläpitää ihanteellisia normeja muuttuvissa historiallisissa olosuhteissa.
Ehkä yksi merkittävimmistä Nikean päätöksistä oli koronkiskonnan tuomitseminen rikokseksi, josta voitiin rangaista erottamalla virasta. Tämä puolestaan kertoo varhaiskirkon sosiaalisesta omatunnosta aikana, jolloin taloudelliset väärinkäytökset olivat yleisiä ja köyhien hyväksikäyttö laajalle levinnyttä.
Kanoni 18, joka määritteli papiston sisäiset arvoasteet asettaen piispat ja papit diakonien yläpuolelle, heijastaa kirkon pyrkimystä selkeään järjestykseen liturgisissa kysymyksissä. Sääntö ei ollut vain muodollisuus vaan teologinen kannanotto, joka ilmaisi ymmärrystä eri palvelutehtävien luonteesta ja suhteesta toisiinsa.
Lopuksi kanoni 20, joka määräsi uskovien seisomaan jumalanpalvelusten aikana, toimi näkyvänä erottajana niistä, jotka suorittivat julkista katumusta ja rukoilivat polvillaan. Tällainen erottelu ei ollut tarkoitettu nöyryyttämään katuvia, vaan toimimaan näkyvänä muistutuksena sekä rikkomuksista että jatkuvasta parantumisen prosessista yhteisön osana. Ajatuksena on lienee heijastaa kirkon syvällistä ymmärrystä siitä, kuinka ulkoiset eleet ja asennot voivat ilmentää ja muovata sisäisiä hengellisiä todellisuuksia.
Arvovallan kasvu ja perintö
Nikean kirkolliskokouksen merkitys kasvoi entisestään opillisten kiistojen jälkimainingeissa, kun samaolemuksellisen (homoousios)-termin kannattajat selviytyivät lopulta voittajina. Tämä johti huomion keskittymiseen erityisesti Nikean uskontunnustukseen, josta tuli ortodoksisen uskon kulmakivi. Mutta samalla myös Nikean kanonien arvostus nousi, mikä näkyi siinä, että ne sijoitettiin kirkollisissa kokoelmissa usein heti apostolisten kanonien jälkeen, jopa ennen vanhempia kirkolliskokouksia.
Sekä idässä että lännessä Nikean kanoneihin viitattiin toistuvasti, ja esimerkiksi Toledon kirkolliskokous määräsi, että papiston vihkimisen tulisi perustua ensisijaisesti Nikean päätöksiin.
Lopuksi kanoni 20, joka määräsi uskovien seisomaan jumalanpalvelusten aikana, toimi näkyvänä erottajana niistä, jotka suorittivat julkista katumusta ja rukoilivat polvillaan. Tällainen erottelu ei ollut tarkoitettu nöyryyttämään katuvia, vaan toimimaan näkyvänä muistutuksena sekä rikkomuksista että jatkuvasta parantumisen prosessista yhteisön osana.
Paavi Leo Suuren sanat, että Pyhä Henki oli säätänyt Nikean kanonit, ja että ne olisivat voimassa maailman loppuun asti, kuvastavat sitä lähes mystistä auktoriteettia, joka niille annettiin. Tällainen arvostus johti väistämättä myös pseudokirjalliseen tuotantoon, kun kirkot ja yksilöt pyrkivät legitimoimaan omia käytäntöjään vetoamalla Nikean auktoriteettiin. Arabian- ja etiopiankieliset versiot sekä syyrialaiset teokset kertovat siitä valtavasta vaikutuksesta, joka Nikean kanonit olivat saavuttaneet eri puolilla kristillistä maailmaa.
Ehkä mikään ei osoita Nikean kanonien merkitystä paremmin kuin tapaus, jossa pohjoisafrikkalainen pappi Apiarius vetosi Rooman piispaan tultuaan erotetuksi virastaan. Tämä johti kiistaan, jossa keskeinen kysymys oli, oliko Rooman piispalla oikeus puuttua Pohjois-Afrikan kirkon sisäisiin asioihin. Kiistassa vedottiin sekä aitoihin että pseudonikealaisiin kanoneihin, mikä osoittaa näiden sääntöjen keskeisen roolin kirkon elämää koskevissa keskusteluissa.
***
Nikean kirkolliskokouksen perintö elää edelleen kirkossa, ei vain sen uskontunnustuksessa, jota miljoonat kristityt lausuvat viikosta toiseen, vaan myös niissä rakenteissa ja käytännöissä, jotka se auttoi muovaamaan.
Nikean kanonit ovat kuin ikkuna aikaan, jolloin kirkko oli suurten muutosten keskellä, etsien tapoja säilyttää uskonsa ydin ja yhtenäisyytensä uudessa, ennennäkemättömässä tilanteessa. Ne muistuttavat meitä siitä, että kirkossa on aina ollut läsnä sekä jumalallinen että inhimillinen puoli, joka pyrkii parhaansa mukaan vastaamaan aikansa haasteisiin Pyhän Hengen johdatuksessa. Tämä dialektinen jännite jumalallisen ja inhimillisen, ihanteen ja käytännön, pysyvän ja muuttuvan välillä on ollut ja on edelleen kirkon elämän ytimessä.
Kirjoitus pohjautuu suurelta osin Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ja Suomen ortodoksisen kirkon XVIII teologisessa dialogissa ”Nikean uskontunnustuksen 1700-vuotisjuhlavuosi ja kirkkojen yhteinen todistus” pidettyyn alustukseen.
Kuvituskuva ylhäällä: Pohjoisportti muinaisessa Nikeassa johti tielle kohti Nikomediaa ja Konstantinopolia. Turkissa sijaiseva Iznik on rakentunut Nikean paikalle. Kuva: Carole Raddato/Wikimedia Commons
Valitut lähteet:
Ante-Nicene Fathers 1995. Volume 5, Hippolytus, Cyprian, Caius, Novatian, Appendix. Originally published in the United States by the Christian Literature Publishing Company, 1886. Hendrickson Publishers, Inc. Peabody, Massachusetts.
Encyclopedia of Ancient Christianity 2014. Ed. by Angelo Di Berardino et al. IVP Academic. Downers Grove, Illinois.
Hefele, Joseph Charles 1894: A History of Councils of the Church the Christian Councils. From the Original Documents to the Close of the Council of Nicea, A.D. 325. T&T Clark. Edinburgh.
Ohme, Heinz 2012: “Sources of the Greek Canon Law to the Quinisext Council (691/2): Councils and Church Fathers.” The History of Byzantine and Eastern Canon Law to 1500. Ed. by Wilfried Hartmann and Kenneth Pennington. The Catholic University of America Press. Washington, D.C. 24–114.
Ortodoksisen kirkon kanonit selityksineen 1980. Sisälähetysseuran kirjapaino, Raamattutalo. Pieksämäki.
Paikallissynodien kanonit 1983. Paikallissynodien kanonit. Sisälähetysseuran kirjapaino. Raamattutalo. Pieksämäki.
Pennington, Kenneth 2008: “The growth of church law.” The Cambridge History of Christianity. Volume 2. Constantine to C. 600. Ed. By Augustine Casiday and Frederick W. Norris. Cambridge University Press. Cambridge, UK. 386–402.
Smith, Mark S. 2018: The Idea of Nicaea in the Early Church Councils, AD 431–451. Oxford University Press. Oxford, UK.
Weckwerth, Andreas, 2021: “The Twenty Canons of the Council of Nicaea.” The Cambridge Companion to the Council of Nicaea. Ed. by Young Richard Kim. Cambridge University Press. Cambridge. 158–176.