Pyhää meripihkan väristä mirhaa kultaiselle ristillä koristetussa lasiastiassa
Ajassa

Tiesitkö tämän mirhasta? Sitä valmistetaan joka kymmenes vuosi Konstantinopolissa – ja paljon muuta

Mirhaa käytetään muun muassa mirhavoitelussa eli kirkkoon liittämisen sakramentissa, uuden kirkkorakennuksen ja alttaripöydän vihkimyksessä sekä muissa tärkeissä kirkollisissa toimituksissa.
| Teksti: Vladimir Sokratilin | Kuva: Esko Jämsä, Maria Hattunen
Pyhää meripihkan väristä mirhaa kultaiselle ristillä koristetussa lasiastiassa

Klassisessa kreikan kielessä mirhaksi (μύρον) sanottiin oliiviöljypohjaisia tuoksuöljyjä ja ihohoitoaineita. Vanhantestamentillisten tekstien kreikankielisissä käännöksissä ko. sanaa käytetty tarkoittamaan ”voiteluöljyä”, ”voidetta” (2.Moos.30:25), ”öljyä” (Sanalask. 27:9), ”nardusta” (Korkea veisu 1:2).

Mirhaa käytetään muun muassa mirhavoitelussa eli kirkkoon liittämisen sakramentissa, uuden kirkkorakennuksen ja alttaripöydän vihkimyksessä ja muissa tärkeissä kirkollisissa toimituksissa.

Uudessa testamentissa kallisarvoinen voide (kreik. μύρον) mainitaan Kristuksen voitelemisesssa paitsi ennen Hänen kärsimyksiään (Мatt. 26:6-13; Мark. 14:3-9; Joh. 12. 1-8; Luuk. 7:36-50), myös Hänen hautaamisensa yhteydessä, kun mirhankantajanaiset toivat sitä mukanaan Kristuksen haudalle (Luuk. 23:56). Ilmestyskirjassa mirha listataan maallisiin kalleuksiin (18:13).

300-luvun loppuun mennessä mirhan käyttö vakiintui laajalti vastakastetun kirkkoon liittämisen yhteyteen. Mirhavoitelun sakramentin (vrt. konfirmaatio läntisessä kirkossa) toimitusmuodoksi omaksuttiin vastakastetun voiteleminen pyhällä mirhalla. Mirhalla voitelemista Pyhän Hengen osallisuuden sinettinä alettiin kutsumaan krismaksi (kreik. χρῖσμα).

Jumalan läsnäoloa

Jo toisella vuosisadalla kirkkoon liittämisen sakramentissa käytetty mirha siunattiin kääntymällä rukouksessa Pyhän Hengen puoleen – kuten ehtoollislahjoja siunatessa.

Pyhittäjämarttyyri Kyprianos Karthagolainen (+258) puhuu alttarilla pyhitetystä öljystä, jolla kastetut voidellaan. Neljännellä vuosisadalla pyhän Kyrillos Jerusalemilaisen kirkon mysteerioita käsittelevissä Mystagogisissa opetuksissa korostetaan: ”Kuten Eukaristiassa pyhän Hengen kutsumisen jälkeen leipä ei enää ole tavallinen leipä, vaan Kristuksen ruumis, niin tämä pyhä mirha epiklesan jälkeen ei enää oli tavallinen – – – vaan Kristuksen ja Pyhän Hengen lahja, jossa Jumalan läsnäolo on todellista”.

400-luvun jälkeen idässä mirhan siunaamisen kaava alkoi muistuttaa eukaristian toimittamista.

Pyhää mirhaa, ruusuvettä ja vihmin esillä pöydällä
Kuva: Maria Hattunen

Vanhin maininta erillisestä Suuren torstain toimituksesta, jossa pyhä mirha siunattiin, on syyrialaisessa Joosua Styliitan kronikassa 500-luvulta. Myöhemmin tämä perinne vakiintui niin idässä kuin lännessäkin. Perinteisesti kirkkoon liittyjät kastettiin ja liitettiin kirkkoon Suuren lauantain liturgiassa.

Pitkään mirhaa valmisteltiin ja siunattiin paikan päällä, paikallisen kirkon omiin tarpeisiin. Mirhan siunasi paikallisen kirkon päämies – usein patriarkka – joka lähetti mirhaa hiippakuntapiispoille ja nämä puolestaan seurakuntiin. Tätä tapaa noudatetaan tänäkin päivänä muun muassa Venäjän, Georgian ja Romanian ortodoksisissa kirkoissa. Näin Georgian kirkossa mirhaa valmistettiin ja siunattiin 1000-luvulta, ja Moskovassa asia tuli ajankohtaiseksi 1400-luvulla. On todennäköistä, että mirhaa valmistettiin ja siunattiin Kiovan metropoliittakunnassa vielä 1600-luvulla, sen ollessa Konstantinopolin alaisuudessa. Todisteena siitä ovat käsin kirjoitetut mirhan siunaamiskaavat.

Pitkään mirhaa valmisteltiin ja siunattiin paikan päällä, paikallisen kirkon omiin tarpeisiin. Mirhan siunasi paikallisen kirkon päämies – usein patriarkka – joka lähetti mirhaa hiippakuntapiispoille ja nämä puolestaan seurakuntiin.

Myöhaisbysanttilaisella kaudella ja osmaanien valtakunnassa mirhan valmistus ja siunaaminen loppui turkkilaisten miehittämillä alueilla, ja näitä toimituksia jatkettiin vain Konstantinopolissa. Tänä päivänä mirhan valmistus ja siunaamisoikeus liittyvät vahvasti kirkon kanoniseen hierarkiaan, rakenteeseen ja kirkolliseen itsenäisyyteen.

Vaikka mirhan valmistusmenetelmät saattavat poiketa toisistaan eri paikallisissa ortodoksissa kirkoissa, sen siunaamiskaavat ovat yhteneväiset vanhan konstantinopolilaisen menettelyn kanssa. Lisäyksenä on tullut vanhan mirhan lisääminen vastavalmistettuun uuteen erään. Vaikka bysanttilaisessa kaavassa sellaista ei ollut, näin on toimittu mm. Syyriassa, Armeniassa, Egyptissä ja 1400-luvulta lähtien Venäjällä. 1800-luvun lopussa kyseinen tapa omaksuttiin myös Ekumeenisessa patriarkaatissa.

Keitetään kolme päivää

Varhaiskristillisellä kaudella kastetut liitettiin Kirkkoon voitelemalla pelkällä oliiviöljyllä. Viimeistään 400-luvulla siihen alettiin lisätä tuoksuaineita. Mirhan resepti kehittyi hyvin monimutkaiseksi. Ns. Barberinin Euhologionissa (700-800 -luku) öljyn lisäksi mainitaan 12 tuoksuainetta. Venäläisissä valmistusohjeissa niitä oli aluksi 15, öljyn ja viinin lisäksi – ja 1800-luvun lopussa jo 28 eri ainetta.

Konstantinopolissa mirhaa valmistetaan käyttäen 55 eri ainetta, kuten oliiviöljyä, valkoviiniä sekä erilaisia öljy- ja etyylipohjaisia uutteita.

Mirhan valmistus eli keittäminen kestää kolme päivää, Suuren viikon maanantaista keskiviikkoon. Ekumeenisessa patriarkaatissa mirha valmistetaan kymmenen vuoden välein tai harvemmin. Mirhan valmistuksesta vastaavat patriarkan määräämät ”mirhankeittäjät” (kreik. Κοσμήτορες Μυρεψοί), joita johtaa ”vanhin mirhankeittäjä” (kreik. ῎Αρχον Μυρεψός). Nämä vastuuhenkilöt eivät välttämättä kuuluu papistoon.

Konstantinopolissa mirhaa valmistetaan käyttäen 55 eri ainetta, kuten oliiviöljyä, valkoviiniä sekä erilaisia öljy- ja etyylipohjaisia uutteita.

Oikeus siunata pyhä mirha on tärkeä osa piispojen apostolista virkaa. Tämän vuoksi apostolista seuraantoa tunnustavissa kirkoissa mirhan saaminen on tärkeä edellytys kirkon kanoniselle toiminnalle.

Sakramentissa mirhalla tehty Pyhän Hengen sinetti yhdistää jokaisen mirhavoidellun ortodoksin paikalliseen seurakuntaan; kirkkonsa päämieheen sekä omaan patriarkkaansa – ja hänen kauttaan apostoleihin ja koko Kristuksen kirkkoon.

Apostolien työn jatkajana piispan – myös Ekumeenisen patriarkan – osallistuminen mirhan siunaamiseen painottaa hänen ydintehtäväänsä. Siihen kuuluu kirkon ykseyden rakentaminen, lujittaminen ja vaaliminen. Muiden paikallisten kirkkojen edustajien osallistuminen samaan toimitukseen todistaa maailmanlaajuisesta Kristuksen kirkon ykseydestä ja osoittaa hyvin konkreettisesti sen kanoniset rajat.

Pääkuva ylhäällä: Mirhalla on tärkeä rooli kirkkomme kanonisessa toiminnassa. Kuva: Esko Jämsä