Igumeniaksi asettamisen jälkeen uusi paikkani luostarikirkossamme on igumenian istuimella Pyhän Kolminaisuuden ikonin edessä. Sitä katsellessani ajattelen, että tuo ikoni on myös yhteyden, ykseyden, keskinäisen kunnioituksen ja rakkauden kuva ja ikoni. Luostarissa sisariston on pidettävä yhtä. Vanhus Efraim Athokselta Pyhän Apostoli Andreaksen skiitalta sanoi aikoinaan, että sisariston on oltava kuin yhteen puristettu nyrkki, ei lyömään valmis eikä voimaa käyttävä nyrkki, vaan kaikissa tilanteissa yhtä pitävä.
Ykseyden vaaliminen vaatii työtä ja ponnistelua. Se alkaa siitä, miten suhtaudumme läheisiimme. Onko sanoissamme ja käytöksessämme mukana kunnioitusta? Latelemmeko ympärillemme pisteliäitä huomautuksia vai rakkaudella höystettyjä neuvoja? Ärsytämmekö vai tuemmeko toisiamme? Kaikessa tässä heijastuu ennen kaikkea oma sisäinen tilamme, se millaisia itse olemme.
Ykseyden vaaliminen ei rajoitu luostarin seinien sisään. Sisaristona elämme oman hiippakuntamme esipaimenen alaisuudessa. Omassa paikalliskirkossamme olemme osa arkkipiispamme johtamaa yhtä laumaa. Edelleen oma kirkkomme kuuluu patriarkkamme Bartolomeoksen johtamaan patriarkaattiin. Kirkossa ykseyttä ylläpitävänä voimana on kuuliaisuus heitä kohtaan, joille on annettu hengellinen vastuu, siis piispoille. Heidän tehtävänsä on viitoittaa yhteiset suuntaviivat meille kaikille.
Mutta kaikki ihmisyhteisöt pienestä sisaristostamme lähtien koostuvat monista erilaisista persoonista. Tarvitaan erilaisten tahtojen yhteen sopeutumista, yhteisen näkemyksen ja ymmärryksen hakemista. Viime kädessä tarvitaan sitä, että kaikki katsovat samaan suuntaan, Kristukseen. Hän on ykseyden lähde, josta saamme osallistua pyhässä ehtoollisessa.
Maailmanlaajuisesti kirkon ykseys on saanut särön, kun Venäjän kirkko on yksipuolisesti katkaissut ehtoollisyhteyden Konstantinopolin patriarkaatin kanssa. Samalla näemme, miten tuskallista yhteyden menettäminen on ja miten se haavoittaa koko kirkkoa ja uskovaa kansaa. Yhteyden katkeaminen on haava Kristuksen ruumiissa. Mikä vastuu onkaan sillä, joka rikkoo ykseyden.
Koko kristikunnan tasollakin etsimme ykseyttä osallistumalla ekumeeniseen liikkeeseen. Kaiken moninaisuuden keskellä ekumenia vaalii rakkauden ja keskinäisen kunnioituksen periaatteita ja tähyää kohti yhteyttä, joka kadotettiin vuosisatoja sitten. Ykseyttä kannattaa siis vaalia. Särö syntyy helposti ja huomaamatta, mutta sen umpeen kurominen vaatii ponnistelua.
Miksi tämä pyrkimys ykseyteen läpäisee koko kirkon hierarkian pienestä sisaristostamme koko kristikunnan tasolle? Miksi ykseyttä on puolustettava ja miksi pienikin poikkeama ykseydestä koetaan kipeänä haavana? Vastaus on yksinkertainen: koska Jumala on yksi. Hän haluaa meidän kaikkien pyrkivän yhteyteensä ja tulevan yhdeksi laumaksi (Joh. 10:16).
Ylimmäispapillisessa rukouksessaan ennen kärsimyksiään ja ristinkuolemaansa Kristus rukoilee, että ”kaikki olisivat yhtä, niin kuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa.” (Joh. 17:21).
Pyhä Kolminaisuuden ykseys on suuri mysteeri, yksi Jumala kolmessa persoonassa. Myös me ihmiset olemme lukemattomien persoonien moninaisuudessa kutsutut olemaan yhtä. Olemme kutsutut olemaan yhtä luostarissa, seurakunnassa, kirkossa, mutta myös kirkon ulkopuolella, koko maailmassa. Jaamme kaikki saman ihmisluonnon. Siksi meidän on myötäeläen tunnettava ykseytemme jokaisen ihmisen kanssa.