Sota Ukrainassa on jatkunut vuoden ajan 24. helmikuuta. Itsenäiseen valtioon kohdistuva hyökkäyssota rikkoo kansainvälisiä lakeja vastaan. Siviilien pommittaminen, kidutukset, raiskaukset, joukkotuhonta, väestönsiirrot, lasten pakkoadoptoinnit ja ”uudelleen koulutus”, kulttuuriaarteiden ryöstö ja monet muut vastaavat rikokset täyttävät tunnusmerkit, joita kutsutaan rikoksiksi ihmisyyttä vastaan.
Myös Venäjän kirkko on siunannut sodan tuhot. Se katsoo Jumalan olevan hyökkääjien puolella ja lupaa sielun pelastuksen jokaiselle, joka kaatuu taistelussa uudenlaista maailmanjärjestystä ajavan hyökkääjän riveissä.
Nämä kannanotot saivat jo vuosi sitten Ihmisoikeudet ilman rajoja -järjestön johtajan Willy Fautrén ja asianajaja Patricia Duvalin lausumaan hyvin voimakkaasti, että kansainvälisen rikostuomioistuimen pitäisi nostaa syyte patriarkka Kirilliä vastaan avunannosta ja yllytyksestä näihin rikoksiin. Tällaisia vetoomuksia on tehty muitakin.
Syy vetoomuksiin on muun muassa eurooppalaisessa yleissopimuksessa, jolla suojellaan ihmisoikeuksia ja perusvapauksia. Siinä määritellään, että henkilö on rikosoikeudellisessa vastuussa, jos hän helpottaa tällaisten rikosten tekemistä, auttaa, lietsoo tai avustaa niiden tekemisessä tai yrityksessä ja tarjoaa keinoja niiden toteuttamiseen.
Mitä kristityn ja ortodoksin tulisi ajatella näistä näkökulmista?
Ensinnäkin jokaisen kristityn on syytä ymmärtää, riippumatta siitä edustaako hän suomalaista, venäläistä tai vaikkapa ukrainalaista alkuperää, ettei mikään kirkko ole koskaan näiden lakien yläpuolella, jotka säätelevät ihmiselämän puolustamista. Niitä voidaan hyvin pitää arvokkaina Jumalan lahjoina kärsivälle maailmallemme.
Toiseksi on syytä havaita, että kristillisestä ja kirkollisesta näkökulmasta katsottuna edellä kuvattujen kaltaiset sotarikokset ihmisyyttä vastaan ovat aina myös rikoksia Jumalaa vastaan, joka on luonut ihmisen kuvakseen ja kaltaisekseen.
Tässä kohtaa emme mieti kansallisuutta. Sillä ei ole merkitystä mikä etninen tai kansallinen ryhmä tai valtio näitä rikoksia tekee: rikokset ihmisyyttä vastaan ovat aina antikristillisiä ja epäinhimillisiä. Jos niihin syyllistyisi vaikkapa oma maamme kirkkomme siunauksella, ne olisivat yhtä väärin kuin naapurimaamme käymä hyökkäyssota Ukrainaan.
Tästä syystä, emme voi kirkossa vaieta tehdyistä rikoksista, jotka väkivaltaisuutensa vuoksi järisyttävät lukuisten ihmisten lisäksi myös ortodoksisuuden perustuksia suuren kirkollisen ryhmittymän antaessa siunauksensa niille. Meidän on totuuden vuoksi puhuttava ääneen näistä Jumalaa vastaan tehdyistä rikoksista vaikenematta ja kätkeytymättä, kuten Konstantinopolin patriarkaatti ja oma paikalliskirkkomme on tehnyt.
Tällainen asenne ei ole kirkon politisoimista, vaan Jumalan kuvan puolustamista jokaisessa ihmisessä. Se on puhetta, joka auttaa meitä ymmärtämään, ettemme kirkkona voi koskaan hyväksyä tällaisia rikoksia edes silloin, kun siihen sattuisi syyllistymään oma synnyinmaa.
Kristittyinä ja ortodokseina voimmekin hyvin allekirjoittaa juutalaisesta talmudilaisesta traditiosta nousevan näkemyksen: ”Kirjoitusten mukaan kuka tahansa, joka pelastaa yhden hengen, on pelastanut koko maailman, koska meidät kaikki on luotu Jumalan kuvaksi.” Evankeliumissa Jeesus kuvaa tämän kaltaista rakkautta itsensä uhrautumisen näkökulmasta: ”Minun käskyni on tämä: rakastakaa toisianne, niin kuin minä olen rakastanut teitä. Suurempaa rakkautta ei kukaan voi osoittaa, kuin että antaa henkensä ystäviensä puolesta.” (Joh. 15:12‒13)
Rakkaudesta ihmisiä rakastavaan Jumalaan on puolustettava toisia ja puhuttava joskus kipeääkin tekevää totuutta. Näin toimiessamme meitä kutsutaan toimimaan eettisesti oikein: kirkossa emme sorra ketään etnisen taustansa vuoksi, vaikka puhumme vääryyksistä ääneen.
Siksi on monta syytä rukoilla kärsivien puolesta sodan rikosten kurimuksessa ja puhua elämän puolesta tekemättä todesta vaikeaa ja moniselitteistä. Vuosi rikoksia Jumalaa ja ihmisyyttä vastaan – jo riittää.
Jumala armahda!