Kirkko on luonteeltaan traditionaalinen, mutta ei staattinen, pysähtynyt. Sen elämää määrittelee perinteen ja kanonien (kirkollisten ohjesääntöjen) luoma järjestys. Perusluonteeltaan ja oikeassa käytössä ne ovat kristillistä elämää vahvistavia ja säilyttäviä apuvälineitä. Tradition tulkinta ja soveltaminen on kuitenkin aina ollut kirkolle haastavaa. Tämä kiteytyy usein siihen, tuleeko perinnettä soveltaa tiukasti vai lempeästi.
Ihanteet ovat vaikeita saavuttaa
Kirkon ihanteet ovat korkeat, ja joissakin elämäntilanteissa jopa mahdottoman tuntuiset. Ihanteiden vastakohtana on usein elämän todellisuus. Tähän kohtaan asettuvat kirkon pyhät mysteerit (sakramentit), kuten katumus ja ehtoollinen. Elämän vaikeissa murroksissa moni toivonee kirkolta ja rippi-isiltä Kristuksen lempeyttä (Hepr. 4:15).
Ihanteet ovat tärkeitä, vaikka ne eivät useinkaan toteudu koko täyteydessään ihmisten vajavaisessa elämässä. Joskus ihanteet saavat niiden vastaisesti tuomitsemaan lähimmäisiä, vaikka rukoilemme Efraim Syyrialaisen paastorukouksen sanoin: ”anna, etten minä veljeäni (sisartani) tuomitsisi”. Katse kääntyy omista viallisista asenteista toisten (kuviteltuihin) heikkouksiin.
Kirkon perinteen etsiessä sielun pelastusta uuskonservatiiviset käsitykset saavat tavoittelemaan kaikessa muussa paitsi itseen kohdistuvissa asioissa akriviaa, tradition noudattamisen kirjaimellisuutta silloinkin, kun tarvittaisiin ekonomiaa, armeliaisuutta (Jaak. 2:13).
Armottomat, evankeliumille vieraat asenteet nousevat esiin eri tavoin. Ne liittyvät sekä yksilöihin että seurakuntayhteisöihin. Esimerkkejä on lukuisia, joista lyhyeen tekstiin mahtuu vain joitakin.
Puhuttaessa siitä, miten Kristus on yhdistänyt koko ruumiin eli kirkon yhdeksi (Gal. 3:28), esille nousee vaikkapa vihjailuja siitä, että naisen paikka on lähinnä keittiössä, lasten kasvattamisessa ja kirkon somistamisessa, eli sinällään arvokkaissa tehtävissä.
Uuskonservatiivisuuden syleilyssä ei kuitenkaan tunnisteta ja tunnusteta – eikä haluta muuttaa – vallitsevia vääriä asenteita tai rakenteita, koska se koetaan nurinkurisesti hyökkäykseksi traditiota vastaan. Vielä vähemmän ymmärretään ihmisten kielteisiä kokemuksia näistä asioista. Tässä tarvitaan kasvua täyteen hengelliseen aikuisuuteen (Ef. 4:13).
Kun kirkko palasi yhteisen lusikan käyttöön ehtoollisella, eri foorumeilla nousi esiin perinteelle vieraita uuskonservatiivisia käsityksiä, joiden mukaan samaa lusikkaa aristelevien on parempi pysyä poissa eikä häiritä muita. Traditio puhuu toisin: kirkkoruumis tarvitsee sen jokaista jäsentä, eikä kenestäkään voi sanoa ”en tarvitse sinua” (1. Kor. 12:20–22).
Laulaessamme Kristuksen kärsimyksistä esiin nousee yhä joidenkin veisujen pohjalta muotoiltuja synkeitä asenteita juutalaisia ja muita vähemmistöjä kohtaan. Uuskonservatiivisuuden varjoissa ei kyetä pohtimaan, voisiko kirkkomme elämässä tai jopa liturgisissa teksteissämme olla sellaisia tahallisia tai tahattomia antisemitistisiä, rasistisia tai syrjiviä rakenteita, joita tulisi uudelleen tulkita ja purkaa.
Kirkkomme hyvistä, elämää kannattavista käytänteistä tai jumalanpalveluselämästä puhuttaessa uuskonservatiivisuuden houkutus saa julistamaan, miten muissa ortodoksisissa keskittymissä kaikki on aina paremmin. Kirkko on kuitenkin yksi, ja ”Kristus on sama eilen, tänään ja ikuisesti” (Hepr. 13:8) – myös kotoisessa Suomessamme.
Muualta on opittavaa, mutta kun kirkko kutsuu rientämään omaan lähiseurakuntaan, uuskonservatiiviset ajatuskulut saavat etsimään sateenkaaren päätä muualta. Tradition mukaan kaikki on jo läsnä kirkon elämässä ja paikallisen seurakunnan toiminnassa. Traditiota sovelletaan kaikkialla omintakeisesti ja yhä keskeneräisinä, ja silti ykseys säilyttäen. Omissa paikallisissa traditioissamme on paljon arvokasta, hyvää ja säilyttämisen arvoista, mutta myös opittavaa muille paikalliskirkoille.
Uuskonservatiivinen tulkinta nostaa hyvän seurakuntaelämän edellytyksiksi ylikorostetusti sinänsä arvokkaat luostarikilvoituksen muodot, vaikka niitä ei sellaisenaan ole tarkoitettu toteutettaviksi seurakuntaelämässä. Kristus on koko maailman valo (Joh. 9:5). Hänen kanssaan uskovat, tavalliset kristityt, ovat myös maailman valo (Matt. 5:14). Uskovien tulee vain vaeltaa valkeuden lapsina (Ef. 5:8). Sama toistuu luostarielämässä. Johannes Klimakoksen (n. 579-649) sanoin enkelit ovat munkiksi (tai nunnaksi) vihittyjen valo, ja luostarikilvoittelijat maailman valo. Siksi myös heidän tulee nähdä vaivaa ja olla antamatta tekemisillään aihetta skandaaleihin.
Tradition mukaan luostarielämä ja elämä maailmassa eivät ole vastakkaisia, vaan toisiaan tukevia kilvoittelumuotoja. Molemmilla on annettavaa toisilleen, vaikka tietyt ulkoiset muodot poikkeavat toisistaan. Seurakunnat esimerkiksi synnyttävät luostarikilvoittelijat. Luostarit taas voivat antaa vaikkapa sysäyksiä tulla kirkon yhteyteen. Luostarit eivät kuitenkaan ole seurakunnan elämän ja jumalanpalvelusten laadun tai arvon mittareita (ja päinvastoin). Molemmista löytyy vahvuuksia, mutta myös kehitettävää. Uuskonservatiivisuuden humussa tätä eroa ja yhtäläisyyttä on vaikea tunnistaa. Pyhä Henki vaikuttaa molemmissa pyhien lahjojen osallisuudessa ja arkisessa kristityn elämässä ja sen haasteissa.
Kun uuskonservatiivisuuden sumeudessa tavoitellaan kirkon hyviä arvoja, kuten hengellistä elämää ja toisista välittämistä, huomio kiinnittyy liioitellusti ulkoisiin sivuseikkoihin, kuten palvelusten pituuteen tai lyhyyteen (”täyteyteen” ja ”epätäyteyteen”), ei niiden kutsuvuuteen, merkitykseen, sisältöön, vaikutukseen ja ihmisten kohtaamiseen. Huomio kiinnittyy helposti myös vaikkapa tapakulttuuriin liittyviin lukuisiin kirjoittamattomiin tai itse laadittuihin sääntöihin, vaikka haasteita on enemmän keskinäisessä yhteydessä. Tradition ja Hengen synnyttämän elämän sijaan uuskonservatiiviset näkemykset saavat hakemaan korostetusti turvaa ulkoisista muodoista ja järjestyksestä. Tällöin omalla paikallaan varsin perustellutkin sivuseikat saavat pääroolin ja vääristyvät (Matt. 23:23).
Uuskonservatismi tuo haasteita
Vaikuttaa siltä, että yhteiskunnan muutosten synnyttämä huoli saa etsimään vastauksia kirkon tradition sijaan uuskonservatiivisuuden huojuvasta tornista: tiukasta normittamisesta, toisten arvottamisesta, lokeroimisesta ja vertailemisesta. Tämä synnyttää jakolinjoja ihmisten välille. Lähtökohta on ongelmallinen ja antikirkollinen (1. Kor. 1:11–13, 3:1–11).
Muutosten keskellä voi olla houkuttelevaa etsiä elämää sisäänpäin kääntymisestä, sulkeutuneisuudesta, eriytymisestä, tiukasta normittamisesta ja kommunikaation vähättelystä. Tämä saa kirkon ykseyden säröilemään, tukahduttaa rakentavan keskustelun sekä turmelee kirkolle annetun mission ja vaikutuksen tässä maailmassa.
Tradition seuraamisen tie on haastavampi ja moniulotteisempi. Rohkaisevan sävyn kirkon perinteeseen luo huomion keskittyminen Kristuksen ja Pyhän Hengen työhön ihmisten sydämissä, Kristuksen ehtoollismysteerin osallisuudessa sekä keskinäisessä ykseydessä. Voidaan hyvin ajatella ja odottaa, että aidosti tradition henkeä seuraava kirkko etsii ankarimmillaankin nöyrästi ihmisen parasta, elämän hyvyyttä ja pelastuksen toivoa elämän haasteiden keskellä.
Aito vaikuttaminen ja avoimuus ihmisten ongelmien keskellä edellyttää uskon todeksi elämistä ja keskusteluyhteyttä, mutta myös kirkon tosiasiallisten rakenteiden ja arvojen tarkastelua – ja tarvittaessa niiden korjaamista. Aitoon tradition jatkumon säilyttämiseen tarvitaan keskustelua, pohdintaa ja viisasta tulkintaa.
Tässä tehtävässä kirkkomme tarvitsee yhä kotoista arjessa koeteltua tervehenkistä, jalat maassa olevaa, arvostelukykyistä, rakentavaa ja elinvoimaista tradition ydintä, sen henkeä etsivää ja todeksi elettyä ortodoksisuutta, jonka Jumalan työ ihmisissä on saanut aikaan. Tätä uskon riemuvoittoa eletään todeksi vaikeuksien ja heikkouden keskellä eri pyhäköissämme viikoittain yhteen kokoontuneen kirkkokansan kanssa. Sen rinnalla eri palasista kootut, lakihenkiset Kristuksen lempeyttä ja avoimuutta vailla olevat uuskonservatiiviset rakennelmat ovat uskon vääristymiä, jotka rikkovat enemmän kuin rakentavat.
Kirkon kutsumuksena on seurata pyhää traditiota (2. Tess. 2:15). Tradition normeilla ja rajoilla on oma roolinsa kokonaisuudessa. Pyhästä traditiosta tulee pyhyyttä rakentavaa vain oikein soveltamalla, sillä hedelmistään puu tunnetaan (Luuk. 6:43). Tässä tehtävässä kirkon ykseyttä rapauttavat uuskonservatiiviset ajatustavat ovat yhtä tuhoon tuomittuja ja itsessään kuolleita yrityksiä kuin vaikkapa äärimmilleen viedyt liberalismin aatteet. Kummatkaan äärimmäiset käsitykset eivät edusta kirkon tradition henkeä; alkuperäistä, uutta elämää synnyttävää Jumalan ylistystä ja siitä kertomista.
Muutosten keskellä olevassa maailmassa on aidosti varottava, ettei kirkko ajaudu pois tradition mukaan elämisestä; liikkeestä, joka tulee ilmi Pyhän Hengen uudeksi tekevästä ja ihmisten vajavaisuuksia kantavasta voimasta.
Tähän yhteyteen ja kasvuun kirkko kutsuu yhtä lailla köyhiä ja rikkaita, heikkoja ja vahvoja, sairaita ja terveitä, arkoja ja rohkeita, nöyriä ja itseriittoisia, ankaria ja lempeitä, hapuilevia ja varmasti astelevia, epäonnistuneita ja omasta mielestään jaloja, eksyneitä ja tien jo löytäneitä.