Filantropian toimistolla on viime aikoina ylitetty tavallista enemmän rajoja. Yritämme nähdä kauemmaksi ja suurempaa kuvaa ymmärtääksemme ihmisiä, jotka jättävät maansa, sukunsa kodin ja kulkevat siihen maahan, joka heidät sattuu sisään päästämään. Suunnittelemme ymmärrystä lisäävää hanketta siinä toivossa, että osaisimme nähdä kulkemaan lähteneissä itsemme.
Silloin, kun elämä on turvallista ja hyvin, eikä ole sota, nälkä eikä kylmä, unohdamme, kuinka pienestä on kiinni arjen lähteminen raiteiltaan. Tuntematonta kohti vaeltamassa voisin olla minä, koska jouduttiinhan edellisenkin sukupolven aikanakin lähtemään. Pari päivää sitten laiha nainen kysyi varovasti, puhunko englantia ja kun nyökkäsin, hän kysyi, voisinko antaa hänelle ”evron” eli euron slaavilaisittain lausuttuna. Hän sanoi olevansa matkalla jonnekin majoitukseen.
Reilusti toistakymmentä vuotta sitten tutkin työkseni erilaisia rajakysymyksiä. Silloinkin kyse oli uskon asioista. Tullipuomit ja aluevesirajat ovat ihmisten keksintöjä ja toimivat vain niin kauan, kun ihmiset uskovat niihin. Luonnossa vesi virtaa, tuuli puhaltaa ja metsä jatkuu kartalle piirretyn viivan kohdalla niin kuin muuallakin, eivätkä taivaan linnut hiljennä vauhtia siinä kohtaa, kun Suomen ilmatila päättyy. Ihmisen kohdalla on toisin. Jos kunnioitus toisen rajoihin puuttuu, ihminen tekee pahaa jälkeä.
Silloin elettiin toista aikaa, koska muurien murtumista pidettiin hyvänä asiana. Ainoa eurooppalainen jaettu kaupunki oli enää surullisena historiallisena jäänteenä Nikosiassa Kyproksella. Muutamaa vuotta myöhemmin katsottiin tyrmistyneinä Unkaria. Miten Unkarin johto kehtaa vetää piikkilankaa maansa rajoille, etteivät pakolaiset tai siirtolaiset – mutta siis kuitenkin ihmiset – pääsisi kulkemaan eteenpäin. Hiljattain huomasin pitäväni ihan normaalina sitä, että Suomenkin reunalle rakennetaan aitaa. Ymmärränkö edes hävetä?
Kuluvana vuonna olen ihmetellyt suunnitelmia, joissa Euroopan maihin tulleita pakolaisia aiotaan lennättää Ruandaan vastaanottokeskuksiin odottamaan sisäänpääsyn käsittelyä. Aidatut tilat keskellä itä-afrikkalaista valtiota odottavat vielä tulijoitaan, koska lentoyhtiöiden mainehaitta kuskauksista näyttää tulevan liian kalliiksi. Joku varmaan kohta keksii, miten tämä ongelma kierretään. Ruandassa eletään kolmenkymmenen vuoden takaisen kansanmurhan jäljiltä vakaata aikaa, jossa toisinajattelulle ei ole tilaa. Noinkohan pakkosiirtolaisten jälkeläiset elävät jonakin päivänä siellä, missä muutenkin on paljon väkeä. Väestökäyriä katsoessa näyttää siltä, että ainakin suomalaiset ovat kuolemassa sukupuuttoon.
Viima pyyhkii kaupan edustalla ohikulkijoita ja talvi tekee tuloaan. Kannan juuri ostettua isoa pussillista tuikkukynttilöitä, joista riittää moneen marraskuun hämärään. Lippispäinen mies osoittaa kantamustani ja pyytää ystävällisesti, saisivatko he pussistani yhden kynttilän, kun se lämmittäisi mukavasti. Samalla hän esittelee seinustalla istuvan vaimonsa. Repäisen pussin kulmasta auki ja annan pienen kynttilän heille, joilla on edessä taas asunnottomien yö. Yhteistä kieltä on vähän, mutta puhumme hetken yömajoista, joihin on kuulemma liikaa tulijoita. Tien päällä on nyt enemmän vaeltajia, ja toisten tarve lämpimään on kai suurempi kuin toisten.
Joulupaasto alkaa ihan kohta. Josko tänä vuonna katsoisimme ihmistä ihan silmiin ja näkisimme toisessa heijastuksen itsestämme. Ja molemmissa Luojamme kuvan.