Suomen ortodoksinen kirkko on kummajainen, mutta hyvällä tavalla. Meillä vietetään pääsiäistä uuden ajanlaskun mukaan, maallikot osallistuvat kirkon päätöksentekoon ja olemme omaksuneet vähäeleisen, kansalle ymmärrettävän jumalanpalveluskäytännön. Hyvä me, vaikka tähän ei ole päädytty teologisen pohdinnan kautta – liturgista käytäntöä lukuun ottamatta. Oikeiksi osoittautuneet ratkaisut velvoittavat vaalimaan niitä vastakin.
Maallikoiden aito osallistuminen kirkon hallintoon toteutuu Suomen lisäksi Amerikan ortodoksisessa kirkossa, joka seuraa vuosien 1917-18 Venäjän suuren kirkolliskokouksen päätöksiä. Tuolloin maallikot olivat mukana päättämässä, mutta kunkin päätösehdotuksen piti saada piispoilta kolmen neljäsosan tuki tullakseen kokouksen päätökseksi.
Kokousta edelsi vuosien perusteellinen valmistelu, jossa olivat mukana maailman suurimman ortodoksisen kirkon parhaat teologit. Harmi, että vallankumouksen takia Venäjän kirkko ei voinut panna toimeen päätöksiä, jotka osoittivat teologista luovuutta, mutta pysyivät samalla tradition puitteissa.
Kirkko ei ole demokraattinen, vaan konsiliaarinen: maallikot ja papisto tekevät päätöksiä yhdessä Pyhän Hengen kanssa. Myös päättäjiä kutsutaan osallistumaan sakramentteihin ja elämään kirkon eetoksen mukaisesti.
Jonkin alan asiantuntija ei itsessään tuo kirkolle lisäarvoa, ellei hän ole samalla oksa Kristuksen viinipuussa. Ei ole erikseen hengellisiä ja maallisia asioita, koska kaikki kirkon piirissä on lopulta sidoksissa Jumalan valtakuntaan, myös talousarvio tai kiinteistönsuunnittelu.
Papit ja piispat ovat palvelijoita, jotka jo vihkimyksessä sitoutuvat Jumalan sanan totuuteen. Mikään vihkimys ei ole magiaa, vaan hengelliseen tehtävään asetetun kuuluu todella pyrkiä yhteistyöhön Jumalan kanssa, Pyhän Hengen yhteyteen. Tässä pyrkimyksessä papistolla on apunaan mahdollisuus osallistua jumalanpalveluksiin myös arkena.
Pyhät viipyvät luonamme
Kirkkovuoden hengellinen väreily tuntuu voimakkaimmin arkipäivän ehtoo- ja aamupalveluksissa. Niissä pyhät ovat luonamme, juhlien lähestyminen ja etääntyminen näkyy ja kuuluu, ja kirkon katolisuus vahvistaa paikallisen yhteisön.
Täkäläiselle ortodoksialle on ominaista liturginen rauhallisuus. Arkkipiispa Paavali (k.1988) pyrki eroon liiallisesta koreografiasta ja sai siitä kiitosta myös ulkomaisilta vierailta. Hän opetti papit lukemaan niin kutsutut salaiset rukoukset ääneen, avaten liturgian koko Jumalan kansalle.
Liturgisen heräämisen kanssa ikonitaidekin alkoi nousta muun muassa Petros Sasakin (k. 1999) ja Leonid Ouspenskyn (k. 1987) opetustyön kautta. Kirkon tarpeisiin alettiin saada laadukkaita kotimaisia ikoneita. Valitettavasti paikallisesti tehdyt sekä sodissa menetetyiltä alueilta evakuoidut ikonit ja ikonostaasit ovat joutuneet tekemään tilaa venäläisille, teollisesti tuotetuille uustuotteille, joita on alettu pitää ikään kuin enemmän ortodoksisina.
Elääkseen täysillä ja voidakseen käyttää koko sisäistä potentiaaliaan, kirkko tarvitsee teologisesti valveutuneita työntekijöitä, joita kasvaa vain akateemisen ja hengellisen harjoittelun avulla. He paimentavat Jumalan kansaa pelastuksen tiellä hengellisessä ja liturgisessa raittiudessa.