Suomen itsenäisyyspäivä on myös pyhän Nikolaoksen muistopäivä. Lyykian Myrran arkkipiispa ja ihmeidentekijä on paitsi monen pyhäkkömme nimikkopyhä, myös monien Nikojen, Niilojen ja jopa Mikkojen taivaallinen suojelija. Hänen elämänsä ei ole hyvin tunnettu, mutta yleensä hänen kerrotaan olleen ”lempeyden esikuva” Nikolaoksen juhlaveisun sanoin. Pyhä esipaimen on myös niitä pyhiä, joita kunnioitetaan ja rakastetaan niin kreikkalaisessa, syyrialaisessa kuin slaavilaisessakin maailmassa. Monilla seuduilla Euroopassa pyhä Nikolaos tuo lahjoja nimenomaan juhlapäivänään, joulukuun kuudentena.
Arkkipiispa Paavalin hautajaisissa joulukuussa vuonna 1988 luimme Valamon luostarin hautausmaalla muistaakseni Ortodoksisten Pappien Liiton kukkalaitteen muistovärssynä Nikolaoksen juhlaveisun alun: ”Uskon ohjeeksi ja lempeyden esikuvaksi ja itsekieltäymyksen opettajaksi asiain totuus osoitti sinut laumallesi”. Näin siitäkin huolimatta, että oli kielletty lukemasta muistovärssyjä haudalla.
Pyhä Nikolaos on poikkeuksellinen siinäkin mielessä, että häntä muistellaan jokaisena torstaina yhdessä apostolien kanssa. Toinen viikoittaisen muistopäivän saanut on Johannes Kastaja. Uudesta liitosta siis vain pyhää Nikolaosta muistellaan joka viikko. Syynä on ehkä muinaisten esipaimenten halu saada oma edustaja joka viikko muistettavien pyhien joukkoon – tai sitten jokin syvällisempi syy.
Se, mitä kirkon muisti on Nikolaoksesta meille säilyttänyt, voi avata tätä salaisuutta. Pyhä Nikolaos on Jumalan kuva, kuten jokainen meistä. Piispana hän on selkeästi Kristuksen, ylimmäisen papin, kuva ja ikoni. Vapahtaja asettaa jokaiselle piispalle, papille ja lopulta jokaiselle kristitylle mallin tai säännön oikeasta elämästä. Tuo malli on kolmiosainen:
1. Kristus on kuningas, korkein hallitsija, koska Hän teki itsestänsä ensin kaikkien palvelijan, orjan.
2. Kristus on suurin opettaja, koska Hän on Isän kuuliaisin opetuslapsi.
3. Kristus on ylimmäinen pappi, uhrin kantaja, koska Hän teki itsestänsä uhrin.
Nämä kolme periaatetta muodostavat evankeliumin radikaalin sanoman maailmalle: ei vallalla, ei määräämällä, ei toisia polkemalla. Niiden sijaan nousemme korkeuksiin syvyyksien kautta, tulemme opettajiksi kuuntelemalla hiljaa, ja lopulta voimme kantaa eukaristiaa, kiitosuhria koko maailman elämän edestä vasta, kun annamme koko elämämme Jumalan haltuun. Juuri näin pyhä Nikolaos toimi. Epäitsekkyys ja uhrautuvaisuus toistuvat kaikkien pyhien ihmisten elämäkerroissa. Se on rakkautta arjen tasolla: ei koko ajan ”minä” vaan ”sinä”, ja toiminta sinun parhaaksesi.
Tämän tästä asiaa selitetään niin, että ensin on oltava kovana ja opetettava toiset (!) oikealle tielle – ikään kuin piispa, pappi tai seurakuntalainen suhteessa muihin joskus sitten siirtyisi lempeyden tielle. (Sitä aikaa odotellessa.) Evankeliumin maksimalismia on väännelty kaikkina aikakausina omituisiin asentoihin. Älkäämme enää tehkö niin. Oman aikamme haasteet ovat niin mittavat ihmisten jaksamisen, luomakunnan kestävyyden ja kristinuskon uskottavuuden aloilla, että pyhän Nikolaoksen rakkauden ja lempeyden täyttämä evankeliumin ihanne on tarpeellisempi kuin aikoihin.