Kerron ensimmäisen nopeasti alta pois. Se on huudahdus ja lamentaatio ”herranjumala”. Minkä ihmeen herran Jumala? Toki se voi olla pähkinäksi puristettu versio Kristuksen omasta rukouksesta, jossa Jumala rukoilee Jumalaa. Mutta epäilen. Herran Jumalassa olisi enemmän järkeä ja mieltä. No, se siitä.
Toinen, huomattavasti mystisempi, asia on esiin nostettavat (ja usein puolustettavat) ”kristilliset arvot”. Myös Suomeen on rantautunut yhdysvaltalainen, evankelikaalinen tapa viitata arvojoukkoon, jonka sisältö ei tunnu kovin jäsentyneeltä, enemmänkin sateenvarjotermiltä ”vanhoille hyville ajoille”. Esimerkiksi 5. maaliskuuta luin uutisen, jossa keskisuomalainen kansanedustaja vaatii Setan estämistä kouluesiintymisistä. En osaa sanoa itse asiaan mitään, mutta tutkittuani kansanedustajan poliittista ohjelmaa selvisi, että hän julisti kannattavansa kristillisiä arvoja.
Näppituntumalla kristillisiä arvoja tulee mieleen useita. Laupeus, lähimmäisenrakkaus, heikomman puolustaminen. Mutta tarkempaa kai olisi puhua humanismin läpi suodatetusta kristillisestä viisausperinteestä, jotta voitaisiin puhua kokonaisista arvoista, siis jonakin suhteellisen jämäköinä käsitteinä, joiden varaan voisi rakentaa jonkinlaisen etiikan.
Väitän, että Kristukselta emme löydä etiikkaa, vaan opetuksia. Etiikka on Kristuksen tapauksessa mahdollista rakentaa vain jälkijättöisesti. Kristus oli enemmän jazz-mies kuin partituurien laatija. Esimerkiksi hänen vaatimuksensa rakastaa vihamiestä kuin itseään on täysin mahdoton ajatus panna etiikaksi. Se on toki aina voimassa, mutta sen käytännön sovellutukset ovat niin moninaiset ja vaillinaiset, että tuloksena on vain surkeiden epäonnistumisten sarjaa.
Kristuksessa ei ollut muuta aksiomaattista kuin hänen persoonansa, jumalihminen. Ehkä kristinuskoa etiikkana ei olekaan olemassa? Sillä arvoissa on se kurja puoli, että ne ovat kiinni historiassaan. Vanhojen hyvien aikojen tai perinteisten perhemallien perään haikailu ei ole erityisen kristillistä, vaan yksinkertaisesti lähihistoriallista tai museaalista. Harvoin kaipaamme paluuta perinteisiin roomalaisiin hyveisiin, vaikka voimme tunnistaa niissä jotain arvokasta. Sama pätee tietysti myös uudistusmielisiin: evankeliumin radikaalit vaatimukset muuttuvat maallisina utopioina yleensä katastrofeiksi.
Kristus ei ollut lainsäätäjä, vaan lain radikaali tulkitsija. Hänen opetuksensa rakkaudesta toimivat useimmiten juuri sillä logiikalla, että arvot, omanarvontunto tai ylpeys tunnustamastaan väristä piti tosipaikan tullen laittaa syrjään.
On jokseenkin masentavaa ajatella, että olisimme kristittyinä saaneet tärkeimpänä antinamme ylivertaisen moraalisysteemin. Tähän masennukseen on onneksi lääkettä: surumielisen jazzin kuuntelu ja paaston hengen mukaisesti armossa räpiköiminen.