Masennus-, ahdistuneisuus- ja muut mielenterveyshäiriöt lisääntyvät maassamme vauhdilla. Syksyn aikana uutiset ovat kertoneet, että useissa Suomen psykiatrisissa sairaaloissa potilaspaikat ovat jatkuvasti ylikuormitettuja. Jos ihmisen mieli kulkee ajoittain yhtä ”synkeässä pimeydessä” kuin egyptiläisten yhdeksännen vitsauksen aikana, niin kuinka Kristus voi olla ilo?
Mainitun vitsauksen kuvaus sopii myös mainiosti vaikeisiin masennuksiin.
”Mooses ojensi kätensä kohti taivasta, ja Egyptiin tuli synkeä pimeys kolmeksi päiväksi. Ihmiset eivät nähneet toisiaan eikä kukaan voinut kolmeen päivään mennä minnekään, mutta israelilaisten asuinsijoilla oli valoisaa.” (2. Moos.10:22–23)
Keveän ja kirkkaan tunnelman päälle saattavat masennusherkällä ihmisellä laskeutua synkät mielen pilvet yhtä nopeasti kuin egyptiläisten keskelle laskeutui pimeys.
Työkaverin, puolison, ystävän, opiskelijatoverin tai jonkun tuiki tuntemattoman ihmisen sanojen varomaton sivaltelu, asenteellisuus, elekieli ja muu vastaava käytös voivat toimia kuin Mooseksen kohotettu käsi: antennina, joka laskee liikkeelle ikäviä tuntoja. Masennuksessa on jotakin perin ”egyptiläistä.” Synkkyyden valtaama mieli ei näe valoa eikä toista ihmistä. Synkkyys lukkiutuu mökkiinsä. Pimeydestä ei lähdetä liikkeelle.
Kuinka pyhän Porfyrioksen viesti tavoittaa tällaisen ihmisen? Olen itse jäänyt työkyvyttömyyseläkkeelle vakavan masennuksen vuoksi. Kuinka minulle ”Kristus on ilo?”
Annan pyhittäjä Porfyrioksen vastata:
”Ilo on itse Kristus. Hänen ilonsa on Kristuksessa hengellistä viiniä [--] laimentamatonta [--] hyvin väkevää viiniä [--] Kristus on paratiisi [--] Hän on ilon lähde.” [1]
Pyhä Porfyrios heittää toivon ankkurin itsensä ulkopuolelle. Minun ei tarvitsekaan etsiä iloa itsestäni vaan Kristuksesta. Ilo on persoona, Jumalan Poika. Hän on se väkevä viini, paratiisi ja ilon lähde. Minä en ole mitään näistä. Kristus liikkuu rikkinäisten ihmisten tykö. Niin Hän teki 2 000 vuotta sitten, ja niin hän tekee edelleen. Jumala tietää, mitä on olla ihminen erilaisten kipujen, sairauksien, tuskaisten olojen, rikkinäisyyden, yksinäisyyden, kaiken inhimillisen piinan ja lopulta kuoleman keskellä.
Kristuksen rakkauden suuruudesta sinua ja minua kohtaan kuvailee synkin mutta puhuttelevin sävyin suuren perjantain kirkkoveisu. Se toteaa, että Herra laskettiin tuona traagisena päivänä pimeyden kuiluihin. Minulle se avaa näköalat siihen, ettei ole paikkaa, missä Kristus ei olisi kanssani. Olkoot ulkoiset tai sisäiset olosuhteet mitkä tahansa. Ja missä Kristus on, siellä on valo. Sinä et ole paratiisi, mutta Kristus on! Kiinnitä elämäsi ankkuri Häneen.
Papin rukous pyhän Basileios Suuren liturgiassa on pysäyttävä. Hän rukoilee itsensä ja kirkkokansan puolesta:
”Sinä olet tehnyt meidät, alhaiset ja viheliäiset palvelijasi, tällä hetkellä otollisiksi seisomaan pyhän uhrialttarisi kunnian edessä… [--] ota vastaan meidän syntisten suusta Pyhän Kolminaisuuden virsi…”
Jumalanpalvelusten todellinen kruunu, liturgia, heittää siis ankkurin ihmisen ulkopuolelle – samoin kuin pyhä Porfyrios! Jumalallisessa liturgiassa vakuutetaan, ettei Jumala torju pois yhtäkään syntistä, joka haluaa lähestyä Häntä. Eikä kirkossa ole muita kuin syntisiä. Pappi ja maallikko ovat samalla viivalla.
Kuinka rakastankaan tuota vanhaa, mutta niin totuudellista kirkkorukouksessa käytettyä sanaa ”viheliäinen.” Sellainen myönnän olevani. Sanakirjan mukaan se merkitsee:
”Kurja, kehno, surkea, kelvoton, epämiellyttävä, tukala, hankala, kunnoton, kelvoton, halpamainen, katala, alhainen ja häpeällinen.”
Lisäksi sanakirja kehottaa katsomaan samankaltaisiin ilmaisuihin kuten raadollinen, kusinen, matoinen ja kirottu.
Tämän luonnehdinnan joukosta löydän itseni niin masennuksen painiotteessa kuin ilman sitä. Jumala ei torju häntä lähestyvää viheliäistä syntistä. Ei sinua eikä minua.
Ehtoolliselle mennessäni tapailen usein taivaallisen esirukoilijani, pyhän Johannes Krysostomoksen opastamia sanoja, joissa pyydetään, että Herra tulisi sieluni mökkiin, joka ei ole kovinkaan häävissä kunnossa. Hengellinen elämäkin on useinkin kuin ”hotelli humina”, jossa vetää kaikista ovista ja ikkunanpielistä.
”Herra minun Jumalani, tiedän etten ole otollinen enkä kelvollinen saapuaksesi kattoni alle, sieluni majaan, sillä se on aivan autio ja sortumaisillaan etkä löydä minusta kelvollista paikkaa, johon pääsi kallistaisit. Mutta koska sinä olet meidän tähtemme ylhäältä alentunut, laskeudu minunkin alhaiseen tilaani. Niin kuin suostuit makaamaan luolassa järjettömän eläinten seimessä, suostu saapumaan minunkin järjettömän sieluni seimeen ja tahrautuneeseen ruumiiseeni.”[2]
Kristus on minun iloni, sillä saan heittää hataran elämäni ankkurin Häneen. Kun egyptiläiset olivat pimeyden saartamia, niin heidän alueensa ulkopuolella loisti valo! ”Israelilaisten asuinsijoilla oli valoisaa.” Kristuksen puolella on valoisaa!
Ihmeellistä tässä on se, että Kristus tulee mielellään paikkoihin, joita Krysostomoksen rukous mainitsee. Myös sinne autioihin ja sortumaisillaan oleviin majoihin. Kirkko on sielujen sairaala. Ehtoollisessa saamme nauttia ilon, Kristuksen! Siinä yhteydessä pappi tai diakoni lausuu sinulle superhienot ilon ja valon sanat, jotka kannattaa kuunnella seuraavalla kerralla loppuun asti ennen kuin teet pyhän maljan luona tilaa seuraavalle. Niistä sanoista syntyy minulle ilo joka kerta.
[1] Rakkauden Haavoittama, vanhus Porfyrios Kausokalivialaisen elämä ja opetukset, Pyhän Kosmas Aitolialaisen Veljestö 2010, s. 213
[2] Rukouskirja Orologion, OKJ 2000, edit. piispa Panteleimon, ehtoollista edeltävät rukoukset, nro 2.