Blogi

Kaksoisvirranmaan kristittyjen tulevaisuus omalla seudullaan on uhattuna – miten tähän on tultu?

Irakin muinaisen alueen kristityillä ei ole koskaan ollut helppoa, mutta kirkollisen elämän kannalta pahin on vasta tapahtumassa.
10.05.2021 - 13:06
Ortodoksipappi_silittää_koiraa_talvisessa_maisemassa
Isä Tuukka Rantanen

Kerran eräs 700-luvun kalifi tiukkasi Bagdadin palatsissaan idän assyrialaisen kirkon patriarkka Timoteokselta lyhyttä vastausta kysymykseen, mikä uskonto on Allahin mielestä oikea. Patriarkka joutui kiperään tilanteeseen: vaakakupissa keikkui hänen päänsä tai oman uskon kieltäminen. Lopulta hän lausui: "Se uskonto, jonka säännöt ja opetukset vastaavat parhaiten Jumalan tarkoitusperiä." Kalifi ei voinut muuta kuin todeta patriarkan vastanneen moitteettomasti. 

Elämä ei ole ollut Irakin muinaisen alueen kristityille koskaan helppoa, mutta kirkollisen elämän kannalta pahin on tapahtumassa vasta meidän päivinämme. Assyrialaisten ja muiden kristittyjen lukumäärän arvellaan laskeneen maassa Saddamin ajoista noin kahdesta miljoonasta 150 tuhanteen – viimeksi terroristijärjestö Isiksen hirmuhallinnon kiihdyttämänä. Jos tämä synkkä kehitys jatkuu, pian Ruotsissa asuu assyrialaisia (nyt jo yli 100 000) enemmän kuin Irakissa. Kaksoisvirranmaan kristittyjen tulevaisuus omilla synnyinsijoillaan on vakavasti uhattu. 

Suoraan alkulähteille

Miten tähän on tultu, mistä kaikki alkoi, ja keitä ovat Irakin assyrialaiset? Tähän kaikkeen antaa vastauksia tuore teos Kahden virran maa. Kirjan on kirjoittanut suomalais-irakilainen roomalaiskatolinen teologian tohtori Emil Anton, joka on selvittänyt kirjoitusprosessin myötä paitsi omia juuriaan, myös ihmiskunnan, sivilisaation, kaldealaisten, assyrialaisten, babylonialaisten, juutalaisten ja kristittyjen irakilaista tarinaa. Teoksessa ollaan kirjaimellisesti alkulähteillä – sijaitsihan Eeden Raamatun mukaan jossakin siellä, missä Eufrat ja Tigris yhä virtaavat. Nyky-Irakista paratiisi tuntuu olevan kaukana. 

Suomalaisille ja erityisesti ortodokseille Mesopotamian kristillistä perintöä on tehnyt tunnetuksi professori ja pappismunkki Serafim Seppälä lukuisine käännöksineen ja kirjoineen jo vuosien ajan. Emil Antonin uutukaisen kautta tämän kokonaisuuden voi nyt ottaa haltuun kerralla yleistajuisesti ja kattavasti. 

Miten takaisin yhteyteen?

Kirjailijan katolinen tausta näkyy ortodoksisen lukijan silmään tietyissä painotuksissa, ilmaisuissa ja näkökulmissa, ja se haastaa samalla pohtimaan omaa kirkkohistoriaamme syineen ja seurauksineen. Joka tapauksessa niin sanotuista itäsyyrialaisista assyrialaisista suurin osa kuuluu paavin alaiseen kaldealaiskatoliseen kirkkoon, kun taas länsisyyrialaisella puolella syyrialaisortodoksinen kirkko on suurempi. Sekään ei nimestään huolimatta ole kirkollisesti yhtä meidän bysanttilaisten ortodoksien kanssa, johtuen kristologisista väärinymmärryksistä ja kirkkopolitiikan kiemuroista. Syyrialaisortodoksinen suurmetropoliitta Gregorios hahmotteli tietä takaisin yhteyteen jo 1200-luvulla: 

”Kun olin mietiskellyt ja pohdiskellut asiaa paljon, tulin vakuuttuneeksi siitä, että nämä kristillisten kirkkojen väliset kiistat eivät koske itse asiaa, vaan sanoja ja terminologiaa; sillä kaikki tunnustavat Herramme Kristuksen olevan täydellinen Jumala ja täydellinen ihminen, ilman luontojen sekoittumista." 

Meille oululaisille Emil Antonin kirja on erityisen merkittävä Irakin alkuperäisten kristittyjen identiteetin ymmärtämisen kannalta – olihan juuri Oulu 1990-luvulta alkaen vuosia Suomen assyrialaisten keskus, josta monet sittemmin muuttivat Ruotsiin tai pääkaupunkiseudulle. Useita perheitä jäi myös tänne. Assyrialaiset ovat olleet vuosikymmeniä seurakuntamme jumalanpalvelusten ahkeria kävijöitä, vastuunkantajia diakonia- ja pakolaistyössä, sekä unohtumattomien liturgian jälkeisten irakilaisten ruokabasaarien valmistajia – mutta ennen kaikkea rakkaita ystäviä, veljiä ja sisaria Kristuksessa! 

Kahden_virran_maa_kirjan_kansikuva

Paikalliset kaldealaiskatoliset puolestaan käyvät Oulun katolisessa kirkossa, ja kaikilla assyrialaisilla yhdessä on säännöllisiä kokoontumisia luterilaisen kirkon tiloissa, toisinaan oman papin johdolla joka saapuu Ruotsista. Vainottujen kristittyjen ekumenia on elävää ja mutkatonta. 

Lähinnä Oulusta käsin on toiminut myös vuonna 2007 perustettu Suomi–Assyria -yhdistys, jonka toiminnassa olen saanut itsekin olla mukana. Yhdistyksen puheenjohtajana toimii luterilainen rovasti Veijo Koivula, joka jo 90-luvulla oli ottamassa Irakista saapuvia kristittyjä vastaan. Kahden virran maa -teoksen lisäksi Emil Anton on kirjoittanut aiheesta paljon myös netissä, kuten yleisesityksen assyrialaisista ja heidän monikerroksisesta identiteetistään. Paras tapa tutustua idän kirkon ihmisiin, uskoon ja kulttuuriin on tietysti tutustua itse assyrialaisiin. He ovat erittäin sydämellisiä ja vieraanvaraisia, suorastaan valloittava kansa, mutta ei enää sotaisaan tapaan kuten Vanhan testamentin kuningas Sanheribin aikoina. 

Suomen ortodokseille tutuin Mesopotamian suurista pyhistä lienee paastorukouksensa tähden Efraim Syyrialainen. Toinen Hengen jättiläinen on Iisak Niniveläinen, jonka suomenkielinen Kootut teokset on laajuudeltaan kattavin kokoelma mitä maailmalta eri kielillä löytyy.

Professori-isä Serafim Seppälän käännöksen ansiosta voimme tänäänkin kuulla pyhän Iisakin rohkaisevan meitä rukoukseen, nyt ja pimeimpinäkin aikoina: 

"Niin kuin maanpiirin kasvot ilostuvat auringon säteistä, kun tiheä pilviverho avautuu, niin myös rukoussanat kykenevät avaamaan ja hajottamaan sielusta ahdistuksen synkkyyden. Ne riemastuttavat ja kirkastavat mielen ilon säteillä ja lohdutuksella, joka syntyy meidän omissa ajatuksissamme. – – – Joka on maistanut totuutta, ei ala riitelemään totuudesta." 

Ortodoksipappi_silittää_koiraa_talvisessa_maisemassa
Isä Tuukka Rantanen

Olen palvellut Oulun ortodoksisessa seurakunnassa pappina vuodesta 2014. Aiemmin olen työskentellyt mm. Suomen ortodoksisen kirkon tiedottajana, radio- ja sanomalehtitoimittajana, Hesperian sairaala-apulaisena ja nuorena tivolissa. 

Perheeseeni kuuluu vaimon ja lasten lisäksi valkoinen villakoira Poju. 

Vaikka rakastan kotikaupunkiani, jääkiekossa olen kannattanut 4-vuotiaasta alkaen synnyinkaupunkini parasta joukkuetta – Tapparaa, joka osaa myös nakata kirveensä kaivoon niin, että kolisee.