Lapsuudenkodissani ruokapöytä oli pyöreä. Se oli ihmeellinen pöytä, myyttinen alkupöytä. Halusin samanlaisen ihmepöydän myös oman perheeni kotiin.
Seurasin pöydässä vanhempien keskustelua. En ainoastaan keskustelun sisältöä, vaan keskustelutapahtumaa: sen rytmiä, katkoksia ja jälleenyhtymisiä, ajoittaisia riitasointuja ja niiden sovitusta harmoniaksi. Opin tuntemaan kielen ja puheen jonakin sellaisena, jolla voi koskettaa toista, tukea, kannatella ja pitää hyvänä – myös satuttaa kipeästi. Puheella voi pystyttää kodikkaan majan yhteisyydelle tai repiä sen riekaleiksi.
Vanhemmat eivät puhuneet vain keskenään. He kyselivät meiltä lapsilta päivän kokemuksista ja kuuntelivat kertomuksiamme kärsivällisesti. Jos joskus liityimme heidän keskusteluunsa, he kuuntelivat meitä vakavasti kuin aikuista – vaikka puheenvuoromme olisivat olleet alakoululaisen näsäviisastelua tai teini-ikäisen yliampuvaa provosointia. Kun minä lapsena puhuin, aikuinen keskittyi minuun, punnitsi sanomaani ja vastasi siihen. Nuo ruokailuhetket saattoivat kestää jälkiruokineen ja kahveineen reilusti yli tunnin. Toivoin niiden jatkuvan aina vaan.
Tietenkin tämä on ajan kultaama kuva. Muistan myös piinalliset mykkäkoulut, aterimien teräksiset kilahdukset hiljaisuuden kylmällä pinnalla. Tai mielenosoitukselliset pöydästä poistumiset ja ovien paukuttelut. Mutta nämä ovat säröjä, jotka tekevät kuvasta elävän. Se ei ollut ontto kulissi.
Tuo pyöreä ruokapöytä, alkupöytä, on elämäni perustavimpia kokemuksia. Aina kun keskustelen jonkun kanssa, istun tavallaan tuossa samassa pöydässä. Ja koska minun oli siinä pöydässä hyvä ja turvallinen olla, olen siitä lähtien aina rakastanut keskustelua. Keskustelu on kuin kotona oloa, se on yhteisyyttä, kosketusta, kuljeskelua, kujeilua. Keskustelussa ihminen voi lämmittää toista ihmistä ja tarjota tälle virkistävän levähdyspaikan. Keskustelussa voi olla vieraanvarainen antamalla osan sisintään sanoihin käärittynä. Ja keskustelussa voi saada ilmestyksen toisen sisäisyydestä, todellisuudesta, joka ei ole palaudu minuun ja minun ajatuksiini.
Minulle lapsuuteni ruokapöydässä on jotakin perustavanlaista pyhää, jotakin sakramentin kaltaista. Samaa pyhyyttä on minulle keskustelussa. Se on sanan murtamista ja jakamista kuten leipä murretaan ja jaetaan.
Ilahduin tavasta, jolla puolisoni opetti lapsia käyttäytymään pyöreän pöytämme ääressä: ”Ruokapöytä on kodissa Jumalan käsi, jolla Hän tarjoaa meille kaiken elämässä tarpeellisen. Ruokapöydän äärellä olemme kokoontuneet Jumalan käden ympärille.” Näin ruokailusta voi tulla keskustelua myös Jumalan kanssa. Jokapäiväinen tapahtuma voi täyttyä kiitollisuudella, tavanomainen voi muuttua ihmeelliseksi, itsestäänselvä kirkastua rakkauden lahjaksi.
Entä mitä ruokailu ihan oikeasti on pyöreän pöytämme ympärillä? Usein se on hermoja raastavaa lasten hälinää, narinaa, vetkuttelua, levotonta pyörimistä. Tai vanhempien kärsimättömyyttä, hermoilua, kiirehtimistä, hajamielisyyttä – toisin sanoen kaukana kaikesta rauhasta ja mieltä ylentävästä.
On vain uskottava siihen, että pyöreä pöytä – alkupöytä – kasvattaa sekä lapsia että meitä vanhempia. Ihme kimaltelee tämänkin sekasorron keskellä. Jumalan käsi ravitsee meitäkin jokapäiväisellä leivällä ja sanalla.
Ja ehkä aikanaan lapset muistavat tämän kaiken yhtä armollisesti kuin minä muistan oman lapsuuteni.