Marija valmistaa omaperäisiä ikoneita kierrätysmateriaaleista – lähtö luostarista jätti ikuisen ikävän

– Ompelukoneeni oli huollossa viikkokausia ja olin kuin lapsi, joka odottaa kieli pitkällä jäätelöä. Se oli piinallista, ja vieläkin pedaali on epäkunnossa, Marija Vukosavljević nauraa kotiateljeessaan Valjevon maaseudulla Serbiassa.

Ompelukone on tärkein työväline, sillä Marija kirjailee ikoneihinsa pyhän kasvot vapaalla konekirjonnalla ja koristelee kuvan sitten erilaisilla kangastilkuilla. 

Marijan Vukosavljevićin persoonalliset tekstiili-ikonit ovat tulleet tunnetuiksi erityisesti Pyhät naiset -näyttelystä, joka oli esillä muun muassa Belgradin Pyhän Savvan katedraalin kryptassa keväällä 2021. Toinen yhtä rakas tunnustus oli töiden esille saanti Novi Sadin kulttuurikeskuksen nykytaiteen galleriaan.

Marija Vukosavljević syntyi taiteilijasukuun Valjevossa, joulukuussa 1979. Kun hän oli viisivuotias, perhe muutti Mladenovaciin, jonne isoisä oli siirtynyt tekstiilitehtaan johtajaksi. Äiti oli taitava ompelija ja puki ainoan tyttärensä kuin nukeksi, silkkiin ja kirjailtuihin asuihin.

– Koulukaverit olivat maaseudulta ja tehdastyöläisten lapsia ja heidän silmissään olin tosi outo eriskummallisine vaatteineni ja vaalean kiharapehkon kanssa. Lisäksi olin muualta tullut. Lapset voivat olla aika julmia vierasta ja erilaista kohtaan, Marija muistelee.

– Kärsin kiusaamisesta paljon. Olin mahdoton lapsi, hyperaktiivinen, kapinallinen teini. Kun pääsin lukion jälkeen Belgradiin taideakatemiaan, rauhoituin täysin. Minusta tuli hikari, keskityin vain taiteen tekemiseen.

Taideakatemia oli Marijan päämäärä jo alle ekaluokkalaisesta lähtien, mutta usko tuli elämään vasta myöhemmin. Perhe ei käynyt kirkossa, ja Jugoslavian aikana tehtaanjohtajan piti tietenkin kuulua kommunistipuolueeseen. Kosovosta kotoisin olevan isän äiti, stara majka, opetti kuitenkin Marijalle ortodoksista perinnettä.

– Minua kiinnosti uskossa sydämen kokemus, ei niinkään dogmaattinen puoli ja järkeily. Halusin elää uskoa täysillä, ja nunnaksi ryhtyminen tuntui loogiselta. Noin vuosi tekstiilisuunnittelijaksi valmistumisen jälkeen lähdin Gradacin luostariin, jossa meitä oli 4–5 taideakatemian käynyttä, Marija kertoo.

Ristiriidat painoivat raskaasti

Luostarivuodet olivat Marijan mukaan hänen elämänsä parasta aikaa. Sitten kävi niin kuin meille ihmisille, kristityillekin, usein käy. Yhteisöön tuli hiertymiä, riitoja. Marija otti ristiriidat raskaasti ja ahdistui, lihoi, sairastui diabetekseen. Lopulta hän jätti luostarin kuuden noviisivuoden jälkeen, oman hyvinvointinsa vuoksi.

– Olin luostariin mennessäni nuori, ja luostariyhteisöstä tuli minulle kuin perhe. En ymmärtänyt silloin, että olla nunna tai munkki tarkoittaa olla yksin Jumalan kanssa, eikä tukeutua ihmisiin, hän pohtii.

– En menettänyt uskoani, mutta olin vihainen Jumalalle. Kapinoin ja tein asioita itseäni vastaan, hän kertoo.

Sitten suvusta kuoli lyhyen ajan sisällä neljä tukipilaria: isotäti, isoisä, stara majka ja lopulta isä. Oman kriisinsä keskellä Marija sai olla tukena perheelleen ja järjesti kaikki hautajaiset.

Toinen suuri haave toteutui maalla

Yksi elinikäinen haave toteutui, kun Marija Vukosavljević muutti maalle, synnyinkaupunkinsa Valjevon kupeeseen. Elämä luonnon helmassa on joskus luostariakin eristäytyneempää, mutta seuraa pitävät kolme koiraa ja talon yläkerrassa asuvat äiti ja veli. Pohjakerros on taiteilijan koti ja ateljee, jossa hyllyt tursuavat kankaanpaloja, useimmat jo kerran palvelleita.

– Olen kerännyt riepuja ja nauhoja niin kauan kuin muistan. Taideakatemian suoritin melkein kokonaan kierrätysmateriaaleilla. Maalasin isän maalikaupan vanhentuneilla seinämaaleilla ja etsin kirjapainon roskiksesta paperipinoja piirustuksia varten, Marija kertoo.

Jossain syvällä on yhä unelma nunnan elämästä, mutta nyt Marija tuntee omat rajansa paremmin.

– Vielä edelleen kaipaan sitä paratiisin olotilaa, mikä luostarissa oli. Kun tylsimpienkin askareiden tekeminen tuntui niin siunatulta ja keveältä, ja kaikki oli täynnä rakkautta. Mutta samalla tiedän yhä vahvemmin, että minusta ei ole siihen, nunnan elämään, Marija pohtii.

Kaipuun hetkinä hän lohduttaa itseään, että luostarissa ei ehtisi tehdä näin paljon taidetta, omannäköistä, kaikkien iloksi. Eletystä elämästä syntyy kauneutta, jonka saumoista ja neulanpistoista pyhyys kurottuu kohti katsojaa.

Pääkuva ylhäällä: Ikoneissaan Marija Vukosavljević käyttää enimmäkseen kierrätysmateriaaleja. Vanhat verhot, pöytäliinat ja kirpputorivaatteet saavat taiteilijan käsissä uuden elämän.